SKS, Suomi-Filmi ja Kiven Kihlaus – raastuvassa tavataan!

Vuoden 1922 filmatisoinnissa Aleksis Kiven Kihlaus-näytelmästä meni oikeastaan aivan kaikki pieleen. Lopputuloksena oli taloudellisia tappioita ja kitkerä käräjäkäsittely. Seuraavan vuoden Nummisuutarit on suomalaisen mykkäelokuvan todennäköisesti tunnetuin teos, mutta Kihlaus jäi kuriositeetiksi, josta ei ole ollut vuosikymmeniin edes esityskopiota. Näin ollen minäkin, suomalaisesta mykkäelokuvan ajasta väitellyt, näen elokuvan kokonaan ensimmäistä kertaa vasta nyt uutena digitaalisena restauraationa SKS:n Tieteiden yön tapahtumassa.

Suomi-Filmi oli haaveillut Aleksis Kiven tekstien kuvaamisesta alusta lähtien. Yhdessä ensimmäisistä lehdistötilaisuuksistaan vastaperustettu yhtiö oli julistanut:

Kiven tekstit olivat iso askel aloittelevalle elokuvayhtiölle, eikä pelkästään teknisesti. Suurin haaste oli parin korttelin päässä yhtiön toimitiloista seisova Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talo, jossa päätettiin, mitä Kiven teksteillä saa tehdä. Uusi Suomi huomasi heti lausunnon uskaliaisuuden ja kiirehti pyytämään vielä samaan lehteen kannanottoa K. S. Laurilalta, SKS:n kaunokirjallisen valiokunnan jäseneltä:

Laurila ei innostunut aikeesta, mikä ei ole yllätys, sillä elokuvan maine oli mikä oli. Vaikka filmiyhtiöt yrittivät kuinka vakuuttaa tekevänsä taidetta, elokuvaa ei huolittu ”oikeiden taiteiden” rinnalle. Se oli pelkkää viihdettä ja hupia.

SKS kommentoi Suomi-Filmin suunnitelmaa, koska yhtiö teki siitä julkisen. Sen sijaan jo muutamaa kuukautta myöhemmin kesällä 1920 viipurilainen harrastajaporukka kuvasi Kihlauksen kaukana Helsingistä, ilman SKS:n tietoa, lupaa ja valvontaa. Lopputulos oli juuri sellainen kuin odottaa sopii, kuten Filmiaitta arvioi:

Oliko syynä luvatta tehty kuvaus vai tuloksen tyrmäävä vaikutus, mutta elokuva sai vain yhden kutsuvierasesityksen ja se sittemmin kadonnut. Joka tapauksessa tieto filmistä kantautui Helsinkiin, ja mitä ilmeisimmin sai SKS:n entistä varautuneemmaksi elokuvahankkeisiin.

Suomi-Filmi valitsi ensimmäiseksi elokuvakseen Anni Swanin Ollin oppivuodet (1919, elokuva 1920), eli toimittiin kuin nykyelokuvantekijät: otetaan tuore ja menestynyt lastenkirja ja filmataan se. Toinen elokuva, Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (1921) oli puolestaan väärinkäsityskomedia, välipala, jolla harjoiteltiin filmaamista.

Pian Ollin oppivuosien ensi-illan jälkeen Suomi-Filmi aloitti uuden yrityksen. Esikoiselokuva oli menestynyt hyvin – arviot olivat erinomaiset ja teatteriyleisö ennätyksellinen, joten yhtiöllä oli näyttöjä esittää. Suomi-Filmi vauhditti neuvotteluita kertomalla, että ”eräs saksalainen filmiyhtiö” olisi tekemässä elokuvaa Seitsemästä veljeksestä.

Tällainen ”Ne jyrää meitin”-retoriikka on tuttua Suomi-Filmin perustamisaikaisista keskusteluista. Silloin saksalaiset olivat kuulemma kuvaamassa Vänrikki Stoolia, ja ruotsalaiset, tanskalaiset tai saksalaiset perustaisivat elokuvayhtiöitä Suomeen, jos kotimaiset voimat eivät olisi tarpeeksi nopeita. Ja ruotsalainen Laulu tulipunaisesta kukasta (1919) oli joka tapauksessa jollain tapaa väärin tehty, vaikka se olikin melkein suomalainen (ohjaajana suomalainen Mauritz Stiller, säveltäjänä suomalainen Arvid Järnefelt ja pohjana suomalaisen Johannes Linnakosken romaani). Kulttuurinationalistisessa hengessä oli siis pidettävä puolensa, kun ulkopuoliset vaanivat kansallisten aarteiden hyväksikäyttöä – ja kaiken lisäksi taloudellisten hyötyjen keräämistä siinä samalla.

Mainintaa saksalaisista Seitsemän veljeksen kimpussa ei löydy esimerkiksi Suomi-Filmin omista asiakirjoista, joten elokuvayhtiön johtokuntaa asia ei huolettanut. SKS:aan se ilmeisesti sai vipinää ja sopimus syntyi helmikuussa 1921. Suomi-Filmi osti 15 000 markalla oikeuden Kihlauksen, Nummisuutareiden ja Seitsemän veljeksen filmaamiseen. Summa ei ollut kovin suuri, nykyrahassa vajaa 5000 euroa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että tammikuussa 1921 Suomi-Filmi tilasi uuden filmikameran Saksasta 33 000 markalla ja uusi studion sähköjä 15 000 markalla. (Johtokunnan pöytäkirjat 4.1. ja 27.2.1921. Suomi-Filmin arkisto, KAVI.) Näin ollen yhtiö hankki itselleen oikein hyvään hintaan filmausoikeudet kolmeen tekstiin.

Ensimmäiseksi filmattavaksi otettiin Kihlaus, koska sitä pidettiin helppona ja nopeana toteuttaa. Elokuvakäsikirjoitus ei ole säilynyt, eikä sen laatijaa tiedetä – nähtävästi kyseessä oli ohjaaja Teuvo Puro. Samoin ei ole jäänyt tietoja siitä, valvoiko tai tarkistiko SKS työtä mitenkään sen edetessä. On kuitenkin mahdollista, että Kivi-tutkija, vuonna 1922 SKS:n varaesimieheksi noussut Viljo Tarkiainen olisi osallistunut hankkeeseen, sillä hän oli jo yhtiön perustamisen aikoihin luvannut apuaan. Filmiaitta kysyi hänen mielipidettään Kiven teosten filmaamisesta syksyllä 1921. Jutusta ei löydy suoraa yhteyttä Tarkiaisen ja Suomi-Filmin välille, mutta teksti päättyy toimituksen toteamukseen:

Tarkiaisen mukaan Kiven teosten filmisovitusten voima tulisi olemaan niiden luonnontunnelmissa ja realistisuudessa – kieleen liittyvä huumori auttamatta katoaisi, mutta jotain suurempaa saavutettaisiin:

Oli Tarkiainen mukana Kihlauksessa tai ei, hänen uskonsa Kivi-filmatisointeihin oli vahva, ainakin siinä vaiheessa kun elokuvalehti kysyi. Hän oli myös sillä kannalla, että juuri Kihlauksesta kannatti aloittaa, vaikka se oli nimenomaan sellainen teksti, joka sopi mahdollisimman huonosti hänen analyysiinsä Kiven tekstien taipumisesta valkokankaalle: paljon napakkaa puhetta sisätiloissa, tiiviit tapahtumat, ei kummoisia mahdollisuuksia tapahtuminen laventamiseen luonnon ja kansanelämän kuvaukseen.

Suomi-Filmi panosti elokuvaukseen siinä, että yhtiöllä oli uusi pääkuvaaja, Saksasta rekrytoitu Kurt Jäger, joka oli kokeneempi ja taitavampi kuin kotimaiset kollegansa. Samoin laitteistoa oli uusittu, joten tekniset lähtökohdat olivat huomattavasti aiempaa paremmat. Näyttelijäjoukko sen sijaan ei ollut erityisen nimekäs, sillä Aapeli on Martti Tuukka, yksi Suomi-Filmin perustaneista kulissimaalareista ja Eenokkina on Iisakki Lattu, Kansallisteatterin entinen näyttelijä ja teatterin kirjastonhoitaja. Herrojen Eevaksi on sentään Annie Mörk, tragedienne Kansan Näyttämöltä.

Kihlaus valmistui vuodenvaihteessa 1922. Mittaa oli vain 50 minuuttia, mikä ei ole yllättävää, sillä näytelmäkin on lyhyt. Ollin oppivuosille oli järjestetty juhlaensi-ilta, jonne oli kutsuttu presidentti K. J. Ståhlberg ja kaikki ministerit, nyt ensimmäinen Kivi-filmatisointi tuli esitykseen tavallisen ohjelmistovaihdon myötä sunnuntaina 8.1.1922 Helsingin Kino-Palatsissa ilman sen suurempia trumpetinsoittoja, kutsuvieraita tai juhlamenoja, vaikka ensi-ilta oli ajoitettu Kiven kuoleman 49-vuotispäivän läheisyyteen.

Lehdistönäytös oli toki järjestetty, ja seuraavina päivinä alkoi ilmestyä arvioita. Normaalin puhtaan myötäsukaisen kohtelun sijaan osa teksteistä oli suorastaan tyrmääviä, vaikkakin moni kätki kritiikkiään sanahelinään. Elokuvan todettiin olevan teknisesti paras, mitä Suomessa on tehty ja erityisesti kiitettiin sisäkuvausten selkeyttä (valaistus oli iso ongelma kuvaamiselle), mutta sitten päästiin asiaan: näytelmä ei ole elokuvaksi sopiva aihe. Uusi Suomi muotoili asian diplomaatisesti:

Iltalehti sanoi saman suorasukaisimmin:

Yleisön reaktio oli vieläkin karumpi. Kihlaus sai vain yhden ensi-iltaviikon ennen kuin se siirtyi pienempiin teattereihin syrjään vetävämpien ohjelmistojen tieltä. Ollin oppivuodet oli kerännyt kolmessa ensi-iltaviikossa bruttokassatuloja arviolta melkein 100 000 markkaa, Kihlaus jäi alle 30 000 markkaan, vaikka teatteri oli huomattavasti isompi, eli mahdollisuudet olivat paremmat. Kun paria kuukautta myöhemmin Suomi-Filmi sai valmiiksi Minna Canthin Anna-Liisan, neljän ensi-iltaviikon bruttotulot olivat melkein 200 000 markkaa. (Gab:14–16, Huviverotilit 1920–1921, Helsingin poliisilaitoksen kanslian arkisto, KA) Tämän tarkempia tietoja Kihlauksen katsojamääristä ei ole, mutta summat kertovat karua kieltä: elokuva oli paha floppi. Aleksis Kiven teosten siirtäminen valkoiselle kankaalle ei ollutkaan yhtä suomalaisen kulttuurin ja taiteen riemujuhlaa.

Yhtiölle onneksi Anna-Liisa valmistui jo pian, sillä sen menestys mitä ilmeisimmin valoi uskoa tulevaan. Nähtävästi Kihlauksen takia yhtiö kuitenkin otti vuoden mittaisen aikalisän, ennen kuin Nummisuutareiden kuvaaminen aloitettiin keväällä 1923. Tästä tulikin sitten menestys, mutta se on toinen tarina.

***

Kuten todettua, SKS:n ja Suomi-Filmin sopima hinta Kiven teosten filmaamisesta oli hyvin maltillinen. Tästä huolimatta Suomi-Filmi ei maksanut sitä. Yhtiön talous ei ollut kummoisessakaan kunnossa – elokuvia tehtiin kädestä suuhun ja yhtiö pysyi juuri ja juuri pystyssä. Rahaa kuitenkin liikkui paljon, sillä filmaaminen ei ollut edullista. Näin ollen oli ennen kaikkea kyse valinnasta – Suomi-Filmi päätti pudottaa SKS:n velkojien listalla niin alhaiselle sijalle, ettei koskaan tullut sitä päivää, jolloin summa olisi kuitattu. Nummisuutareiden (1923) valmistumisen jälkeen asia ei enää ollut edes ajankohtainen. Aietta Seitsemän veljeksen filmaamisesta ei tyystin haudattu, mutta siinä ei päästy puusta pitkälle. Joka tapauksessa ei ollut konkreettista filmaushanketta minkä keskeyttämisellä SKS olisi voinut uhata.

SKS:ssa velka muistettiin. Viimein syksyllä 1925, neljä ja puoli vuotta sopimuksen solmimisen jälkeen, seuran juristi, varatuomari Arvo Linturi sai karhuttua Suomi-Filmiltä 10 000 markkaa eli kaksi kolmannesta summasta. SKS:n historiaa tutkinut Kai Häggman arvioi, että tämä varsin julkiseksi käynyt kärhämä filmiyhtiön kanssa kiinnitti huomion siihen, että SKS piti itseään Kiven teosten omistajana.

Aleksis Kivi oli kuollut ilman rintaperillisiä, mutta häneltä jäi kolme veljeä, joilla puolestaan oli lapsia. Kiven kuollessa vuonna 1872 Suomessa ei ollut vielä tekijänoikeuslainsäädäntöä, mutta sellainen säädettiin keisarillisella asetuksella vuonna 1880. Se määräsi myös jo aiemmin julkaistuja teoksia koskien, että kirjailijalla ja tämän kuoleman jälkeen 50 vuoden ajan perillisillä on ”ulosanto-oikeus” kirjallisiin tuotteisiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura puolestaan oli päättänyt jo vuonna 1866 hankkia kaikkiin kustantamiinsa teoksiin, sekä uusiin että takautuvasti vanhoihin, täydet omistusoikeudet niiden tekijöiltä kirjallisella sopimuksella. Kiven allekirjoittamaa sopimusta SKS:lta ei löytynyt, joten jos asiasta oli hänen kanssaan keskusteltu, hän ei ollut ollut halukas allekirjoittamaan. Kuitenkin jossain vaiheessa, nähtävästi viimeistään 1890-luvulla, Seurassa oli muotoutunut käsitys, että se hallitsi ja omisti Kiven tekstit yksinoikeudella. (SKS:n johtokunnan kokous 6.11.1926, SKS:n arkisto; Suomen sosialidemokraatti 9.2. ja 11.5.1927; Helsingin Sanomat 2.6.1927.)

Kiven teksteillä ei ollut ollut kirjailijan elinaikana kummoista taloudellista merkitystä, ja niiden tekijänoikeudellinen suoja-aika oli päättynyt vuoden 1922 lopussa. Kiven maine oli kuitenkin kasvanut, ja samalla hänen teoksistaan oli alkanut kertyä merkittävää taloudellista tuottoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Toki arvonnousukin oli pitkälti SKS:n työn tulosta, mutta samalla hyöty jäi Kiven omaisten ulottumattomiin. Tämän huomasi Akateemisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö ja Suomen Kirjakauppa -lehden päätoimittaja A. W. Stenberg, joka päätti ryhtyä ajamaan sukulaisten asiaa ja kasaamaan todisteita SKS:aa vastaan.

Tilanne tuli julkisuuteen sunnuntaina 24.10.1926, jolloin kolme pääkaupungin neljästä sanomalehdestä uutisoi skandaalista suurin otsikoin – kiitos Stenbergin. Täytenä yllätyksenä lehtijutut eivät SKS:lle tulleet, sillä perinpohjaisesti tehtyihin artikkeleihin oli pyydetty tietoja SKS:n varaesimies Viljo Tarkiaiselta ja sihteeri Eemil August Tunkelolta. (Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet ja Uusi Suomi 24.10.1926.)

SKS johtokunta totesi, että oli ilmiselvää, että Seura oli toiminut väärin, mutta että Seuran toimihenkilöt olivat toimineet hyvässä uskossa olettaen Seuran todella hallitsevan Kiven oikeuksia. Kiven perilliset kutsuttiin neuvotteluun, jossa sukset kuitenkin menivät pahasti ristiin. SKS olisi ollut valmis korvaamaan 15 prosenttia vuosina 1915–1922 kustannettujen, jo myytyjen Kiven teosten bruttohinnoista eli noin 100 000 markkaa, sekä erikseen muille, kuten Suomi-Filmille myydyistä oikeuksista saadut korvaukset 100-prosenttisina. Stenbergin laatima vastavaatimus oli 25 prosenttia vuosien 1873–1922 bruttohinnoista eli vähintään puoli miljoonaa. Osapuolet olivat niin kaukana, ettei neuvotteluun ollut mahdollisuuksia, ja omaiset haastoivat SKS:n raastuvanoikeuteen. Stenberg piti edelleen huolta julkisuudesta, sillä hän toimitti haastehakemuksen myös lehdistölle. Suomen Sosialidemokraatti julkaisi sen kokonaisuudessaan 9.2.1927.

Oikeudenkäyntiin liittyviä aineistoja lukiessa tuntuu, että lopputulos oli alusta alkaen selvä: Seura tulisi häviämään. Kyse ei oikeastaan ollut siitä, oliko SKS rikkonut tekijänoikeuslainsäädäntöä vai ei. Sen SKS myönsi asiakirjoissaan, vaikka samalla käytti valtavasti energiaa oman toimintansa puolustamiseen. Vastapuoli kulutti aikaa ja paperia korostaakseen, että SKS:n kaltaisen toimijan tuli tuntea lait, ja muisti huomauttaa, ettei niiden tuntemattomuus vapauttanut niiden noudattamisesta. Tästä kaikesta huolimatta varsinainen taistelu käytiin korvausten suuruudesta.

Valtavan mylläkän, satojen asiakirjasivujen ja kymmenien lehtijuttujen jälkeen Helsingin raastuvanoikeus totesi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran syylliseksi tekijänoikeusrikkomukseen ja olevan korvausvelvollinen. Koska tarkkaa korvaussummaa oli mahdoton laskea, raastuvanoikeus määräsi, että SKS:n tuli korvata Kiven perillisille tasan 100 000 markkaa julkaisuista sekä muille myydyistä oikeuksista 34 600 markkaa.

Lopputulosta katsellessa tulee auttamatta pohtineeksi, mitä mahtoi raastuvanoikeuden herra tuomari miettiä katsellessaan hieman epämääräisesti toimintaansa puolustelevaa SKS:aa ja sukulaisia edustanutta Stenbergiä, joka vyöryttää ja vyöryttää asiaansa valtavalla voimalla ja julkisuuden tukemana. Lopputuloksena sukulaiset voittivat, mutta korvaussumma oli se, mitä SKS oli alunperinkin tarjonnut.

Voi olla, että koko oikeusjuttuun päätynyt kehityskulku käynnistyi siitä, kun SKS peri Suomi-Filmiltä maksamattomia korvauksia filmausoikeuksista. Niihin myös juttu päättyi. Kun SKS tilitti korvauksia Kiven sukulaisille, tuli eteen myös Suomi-Filmin filmauskorvaus. Siitä oli kaikista yrityksistä huolimatta kolmannes, 5 000 markkaa maksamatta. SKS teki tyynesti lisäyksen alkuperäiseen sopimukseen, jolla se siirsi puuttuvan summan perimisen Aleksis Kiven sukulaisille, sekä vähensi tämän summan korvauksistaan. (SKS:n ja Suomi-Filmin sopimus 28.2.1921 sekä lisäys 12.9.1927, kotelo 163, SKS:n arkisto)

Ei ole tiedossa, onnistuivatko sukulaiset koskaan perimään tätä summaa Suomi-Filmiltä.

1920-luvun Suomi-Filmistä ja SKS:sta voi lukea lisää: