Arkkiveisut – epäkirjallisuutta, epärunoutta ja epäperinnettä?

Juhani Ahon vuonna 1884 ilmestynyt pienoisromaani Muuan markkinamies alkaa tilanteesta, jossa kertoja seisoskelee torilla ja kuuntelee kuinka ”vanha Leppänen, se iänikuinen viisujen kauppias ja entinen sotamies”, laulaa ja myy arkkiviisujaan:

Aho ei ole ainoa kirjailija, jonka teoksissa puhutaan arkkiviisuista. Esimerkiksi Minna Canthin varhaisessa kertomuksessa ”Ensimmäiset markkinat” nuori mies kuuntelee kaupunkiin päästyään ”erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä rakkauden laulua”.

Arkkiveisuksi kutsutaan yleensä yhden, puolikkaan tai neljäsosa painoarkkia käsittävää lauluvihkosta, jossa oli 4–16 sivua. 1800-luvun alkupuolelle asti arkkijulkaisuja tuottivat useimmiten säätyläiset, mutta tilanne alkoi muuttua 1840-luvulla, jolloin mukaan tuli ns. kansan syvien rivien edustajia. Ns. maallisten arkkiveisujen kukoistuskautena on pidetty vuosien 1870 ja 1900 välistä aikaa, mutta traditio jatkui vielä seuraavilla vuosikymmenillä. Tänä aikana arkkiveisujen tuottaminen ja kaupustelu olivat lähes kokonaan rahvaan omissa käsissä.

Arkkiveisukulttuuri oli sekä kirjallista että suullista: veisujen sanoja opittiin lukemalla, mutta myös korvakuulolta. Sävelmät levisivät muistinvaraisina, mikä liittää arkkiveisut kansanomaisen kertomalaulujen perinteeseen. Arkkiveisut olivat suosittuja painotuotteita; niiden menekki saattoi liikkua useissa kymmenissä tuhansissa. Suosiosta kertovat myös uusintapainokset. Sodista, rikoksista ja onnettomuuksista kertovia, usein skandaalimaisia piirteitä korostavia viisuja voisi verrata nykyajan iltapäivälehtien uutisjuttuihin. Esimerkki sensaatiomaisesta otsikosta on vaikkapa Surullinen Laulu Kauhiasta Waimosta, joka myrkyllä miehensä murhasi, piilulla poikki hakkasi ja kappaleet kantoi järveen.

Ahon romaani kuvaa kiinnostavasti kilpailua, jota käydään Viisumestari Leppäsen ja suullista runokulttuuria edustavan miehen välillä. ”Tämä poika se laulelee ja sill’ on laulun ääni / Iät on kaiket kävellynnä ympäri laulun läänii,” laulaa Leppänen. Kertojan mukaan tätä viisua ostettiin, koska muka tiedettiin, että Leppänen oli tehnyt sen omasta elämästään. Mutta sitten yksi kuulijoista kertoo markkinoille tulleesta miehestä, joka osaa tehdä laulun aiheesta kuin aiheesta. Hänen improvisoimansa säkeet kyseenalaistavat Viisumestarin tuotteiden aitouden:

Leppästä pyydetään laulamaan omasta päästään, mutta yritys päättyy tappioon. Viisumestari saa osakseen pistosanoja: hänen laulunsa mahti on vain paperilla, ne ovat viisaampien tekemiä ja niitä pyöritetään kuin posetiivia.

Sanoma- ja aikakauslehdissä arkkiviisukulttuurista kirjoitettiin useimmiten negatiivisessa sävyssä. Hyljeksintä on näkynyt myös tutkimuksessa. Vuonna 1995 vuotta sitten Lauri Honko kirjotti osuvasti kirjallisuudentutkijoiden ja folkloristien asenteista:

Viime vuosikymmenellä arkkiveisuihin on kohdistunut uudenlaista mielenkiintoa. Tästä kertovat esimerkiksi Jyrki Hakapään, Anna Huhtalan ja Silja Vuorikurun artikkelit. Arkkiveisut ovat mitä antoisin tutkimuskohde, olipa näkökulma sitten kirjallisuudentutkijan, folkloristin, kulttuurihistorioitsijan, kansanmusiikin tai mediakulttuurin tutkijan.

Olisiko nyt aika saada kirjastojen arkkiveisut digitaaliseen muotoon?