Eino Hartikaisen valokuvanegatiivikokoelma palaa Pohjois-Karjalaan

Ensimmäisinä viikkoina korkeakouluharjoittelussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa sain eteeni eräänlaisen arvoituksen – 86 vanhaa valokuvapaperilaatikkoa ja yhden ruskean pahvilaatikon, joihin oli pakattu suuri määrä negatiiveja. Aineisto oli siinä muodossa, missä se oli aineistojen vastaanottotilaan saapunutkin Karjalatalolta osana Karjalaisen perinteen työryhmän luovutusta. Karjalatalolle aineisto oli kulkenut 1990-luvulla Liperin Viinijärveltä Pohjois-Karjalasta. Kyseessä oli Eino Hartikaisen valokuvanegatiivikokoelma, mutta laatikoiden sisältö ja kuvaaja itse tuntuivat toistaiseksi suurelta osin mysteeriltä.

Laatikot sisälsivät negatiiveja, jonkin verran vedoksia sekä kirjoituskoneella ohuelle paperille kirjoitettuja uutis- tai muistiinpanotekstejä. Mukana oli myös saatekirje, jossa kerrottiin Hartikaisen syntymätiedot ja selostettiin aineiston matka Viinijärveltä Helsinkiin. Kirkkaan oranssien ja keltaisten valokuvapaperilaatikoiden värit olivat haalistuneet ja niin laatikoiden pintaan kuin sisällekin oli kerääntynyt ajan saatossa kaikenlaista ”ajan patinaa”. Aineiston tilaa selitti saatekirje, jossa kerrottiin laatikoiden aikoinaan jääneen Hartikaisen entisen kotitalon aittaan. Kaiken kokemansa jälkeen, helteiden, kosteuden ja Pohjois-Karjalan talvien, aineisto oli nähdäkseni olosuhteisiin verraten yllättävän hyvässä kunnossa. Kirjeessä oli mukana paljonpuhuva lause, joka antoi esimakua aineiston arvosta: ”Laatikoissa on tuhansia negatiiveja, Eino Hartikaisen elämäntyö ja mikä vielä, Eino Hartikainen on elänyt elämänsä ja kuvannut samassa kylässä”.

Aineiston kartoittamiseksi käytännössä järjestin ja numeroin laatikot, kirjoitin ylös niiden sisältöön liittyviä tietoja ja pyrin suojaamaan sen, mikä kriittisimmin mielestäni kaipasi suojaa. Osa kuvista oli valmiiksi omissa negatiivisuojuksissaan, osa vanhoissa valokuvaamojen kuvapusseissa, mutta suurimmaksi osin kuvat ja kirjoitukset olivat sellaisenaan vapaasti laatikoissa ja negatiivit osin jopa vyyhdeille kiedottuina. Tein myös alustavan arvion kuvien määristä ja varmuudella voin sanoa niitä olevan ainakin useita tuhansia. Hartikaisen kuvat ovat pääasiassa 1960–1970 lukujen Pohjois-Karjalasta ja Viinijärveltä, etenkin Taipaleen kylästä. Toistuvia teemoja kuvissa ovat perhe-, elämänkaari- ja vuotuisjuhlat, kerhot, seurat ja ortodoksisen seurakunnan toiminta, paikallishistoria ja tapahtumat, työnteko, maisemat ja rakennukset, sekä ylipäätään ihmisten arkinen elämä ja erilaiset ilon ja myös surun hetket. Aineisto luo Viinijärvestä ja Taipaleesta kuvan elinvoimaisena, yhteisöllisenä ja ajoittain vilkkaana pohjoiskarjalaisena kylänä.

Kuka oli Eino Hartikainen ja miksi hän kuvasi, nämä kysymykset toistuivat kokoelmasta puhuttaessa. Laatikko kerrallaan Hartikaisen elämäntyötä läpi käydessäni kuva niin Viinijärvestä kuin miehestä kameran takana alkoi hahmottua pala kerrallaan. Koin tekeväni eräänlaista salapoliisityötä aineiston parissa – etsin vihjeitä ja paljastavia yksityiskohtia, tein tiedonhakuja ja aloinkin löytää kaikenlaista. Löytämäni Ortodoksinen Seurakuntaviesti -lehden alaotsikossa kirjoitetaan seuraavasti: ”Taipaleen seurakunnassa vuosikymmeniä vaikuttaneen Hartikaisen Einon syntymästä tulee heinäkuussa kuluneeksi 80 vuotta.” Lehtijutussa Einoa kuvaillaan vapaaehtoiseksi kansanvalistajaksi ja värikkääksi persoonaksi, sekä Einon vetämiä nuorten kerhoja koko kylän tapahtumaksi. Itseään Eino kuvailee laatikoista löytyneessä kirjeessä outokumpulaiseksi kaivosmieheksi. Lopulta siis Hartikaisesta muotoutui kuva kaivosmiehenä, enemmän tai vähemmän ammattimaisena toimittajana ja valokuvaajana, sekä nuorten kerhojen ohjaajana. Ortodoksisuus on vahvasti läsnä Hartikaisen valokuvissa, samoin erilaiset seurakunnan toimintaan liittyvät kerhot ja rippikoulut. Kysymykseen, miksi tämä kaikki on kuvattu, veikkaisin vastaukseksi syvän kiintymyksen kotiseutuun, sen asukkaisiin ja yhteisöihin. Hartikainen oli selvästi monessa mukana ja pidetty hahmo paikkakunnalla. Todellisia motiiveja on kuitenkin mahdoton tietää ja persoonastakaan on haastava tehdä muuta kuin arvailuja.

Vaikka kuvien suojissa, kuvapusseissa ja laatikoissa olikin otsikkotason kuvailuja ja kuvakohtaisia tietoja, paljon jäi pimentoon ja osin paikat, tapahtumat ja ihmiset kuvissa jäivät tunnistamattomiksi. Aineistossa on paljon potentiaalia, mutta eniten siitä voidaan saada irti organisaatiossa, jonka alueella Viinijärvi ja sen tavat, paikat ja asukkaat tunnetaan. Tästä syystä päädyimme tarjoamaan muusta Karjalaisen perinteen työryhmän aineistosta erilliseksi jäävää negatiivikokoelmaa Pohjois-Karjalan museolle, takaisin sen synty- ja kotiseuduille. Siellä aineiston on myös mahdollista saada ansaitsemaansa huomiota. Toki ensin aineistolla on edessä pitkä matka järjesteltyyn ja käytettävään muotoon. Parhaimmillaan kuvien joukosta voi moni entinen tai nykyinen viinijärveläinen löytää perhettään, tuttaviaan tai jopa itsensä. Samalla löytyy tietoa Viinijärvestä ja sen historiasta. Hartikaisen kirjoittamissa teksteissä kerrotaan paikkakuntalaisten elämäntarinoita heidän merkkipäivinään ja jaetaan hetkiä ja tietoa ajankohtaisista asioista. Kokoelma on eräänlainen ajan ja paikan kuva, dokumentteja arjesta ja tavanomaisista ihmisistä, joiden elämästä ei ilman Hartikaisen kaltaisia henkilöitä usein tallennu paljoakaan aineistoa arkistoihin tai museoihin.