Eläimellistä kielitiedettä

Kielentutkimuksessa ammennetaan monenlaisista puhutuista ja kirjoitetuista aineistoista. Niihin on tallentunut ihmisten kielenkäytön lisäksi jälkiä myös muunlajisten kanssaeläjien läsnäolosta. Jälkiä seuraamalla piirtyy kielentutkimuksen aineistoista – ja kielestä itsestään – esiin monenlaisia lajienvälisen yhteiselon ilmentymiä. Näitä tutkitaan kokoomateoksessa Kieli ja eläin: Vuorovaikutusta ja kielioppia monilajisissa yhteisöissä.

Kun 2000-luvun kielentutkija saapuu videokameroineen kielenpuhujien kotiin tallentamaan tutkimusaineistoa, hän asettelee kameran kuvaamaan tilannetta mahdollisimman kattavasti. Puhujien kasvojen ja liikkeiden täytyy näkyä ja äänten kuulua. Huomion kohteena ovat ihmiset. Vasta vuorovaikutustilanteita jälkeenpäin katsellessa saattaa ymmärtää, että tilanteessa on muitakin olennaisia osallistujia: Koiran kuononpää tulee esiin pöydän alta, ja pöydän ääressä juttelevista ihmisistä toinen tervehtii koiraa katseellaan ja kehollaan. Ihmiset alkavat keskustella koirien tavoista ja toisen koiran eläinlääkärikäynnistä. Toisella videolla ihminen ryhtyy vuorohaukuntaan pöydän liepeillä lattialla istuskelevan koiran kanssa. Kolmannessa nauhoitteessa ihminen vastaa kuvan ulkopuolelle jääneen papukaijan ääntelyyn vastatervehdyksellä. Tällaisista aineistoista voi tutkia ihmisten ja eläinten välistä vuorovaikutusta ja kielenkäyttöä sen osana. Tallenne, jota ei alun perin ollut suunniteltu tähän tarkoitukseen, voikin tuoda esiin arkipäiväisen lajienvälisen kumppanuuden kielellisiä ja vuorovaikutuksellisia käytänteitä.

Suomen kielen tutkimuksessa voidaan katsoa kauaskin historiaan ja havaita, että ihmisten ja eläinten yhteiselo on jättänyt jälkiä monenlaisiin aineistoihin, vaikka eläimet eivät ole olleet niissä ensisijaisen kiinnostuksen kohteena. Arvid Genetzin partikkelitutkimuksessa vuodelta 1890 sellaisia eläimille suunnattuja sanoja kuin vaikkapa kis käsitellään samassa yhteydessä ihmisille tarkoitettujen kehotusten kanssa. Kieli ja eläin -teoksessa tutkitaan muun muassa Suomen murteiden sanakirjasta ja sen lähteenä toimineesta, 1900-luvun alkupuolelta lähtien kerätystä Suomen murteiden sana-arkistosta poimittuja eläininterjektioita siitä näkökulmasta, miten lajienvälinen kohtaaminen ja toiminta eläinten kanssa kiteytyy sanastoon. Ihmisen ja hevosen yhdessä tekemä työ, lehmien kutsuminen illalla kotiin tai kanojen hätistäminen kylvökseltä ovat edellyttäneet tiettyjä sanoja ja kielen rakenteita.

Myös menneiden vuosisatojen teksteistä, esimerkiksi suomen lauseopin kuvauksista, raamatunkäännöksistä ja lakiteksteistä, voi kielentutkija havainnoida monilajisten yhteisöjen elämää. Kieli ja eläin -teoksessa ikkunana tähän toimii hän– ja he-pronominien eläinviitteinen käyttö ja pronominivalintojen muutokset aikojen saatossa. Kotipiirin ja metsän eläimiin on iät ja ajat viitattu persoonapronomineilla, vaikka 1800-luvulta lähtien normitetussa kirjakielessä niiden käyttö on pyritty rajaamaan ihmisviittauksiin.

Aineistoissa, joissa juuri eläimet ovat puheenaiheena, voi kieliopin tarkastelu paljastaa eläinsuhteemme moninaisuuden ja ristiriitaisuudenkin. Yleisradion Luontoillassa asiantuntijapuhe yhdistyy arkiseen jutusteluun. Radio-ohjelmassa välitetään tieteellisesti tutkittua tietoa, mutta keskusteluissa käytetyt kielen rakenteet näyttävät myös sen, miten ihmiset pyrkivät asettumaan esimerkiksi muuttomatkaansa taittavan linnun, vasaansa suojelevan hirviemon tai tielle eksyneen suruvaipan asemaan. Keskustelijat yrittävät ymmärtää toislajisen kokemusta tämän omasta havaintomaailmasta käsin, ja tähän kurkotteluun kohti toisen olotilaa ihmiskieli tarjoaa välineitä. Eläimet ovat mukana myös eduskunnassa, kun lainsäätäjät puhuvat eläinsuojelusta tai metsästyksestä. Täysistunnoissa tallennetut puheenvuorot ovat yleiskielistä poliittista puhetta, jonka rakenteisiin eläinsuhteita on kiteytynyt tutkijan analysoitavaksi. Eri puolueiden edustajien tapa puhua eläimistä toimijoina tai toiminnan kohteina heijastelee laajempia ideologisia kehyksiä ja maailmankuvia, joihin kiistellyt poliittiset ja lainsäädännölliset linjanvedot eläinten asemasta kytkeytyvät.

Kielitieteessä on eläimiä käsitelty suhteellisen vähän, kun kieli on rajattu nimenomaan ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Kieli on kuitenkin mukana myös niissä jokapäiväisissä tilanteissa ja ympäristöissä, jotka ihminen jakaa toisten eläinten kanssa. Muiden lajien läsnäolo muovaa ihmiskielen käyttöä, kuten se muovaa muitakin ihmisenä olemisen ulottuvuuksia.

Oma, monin tavoin värittynyt kysymyksensä on se, mikä on muunlajisten eläinten kommunikatiivisten merkkijärjestelmien suhde ”kieleen”. Toisenlajisten viestintämuotoja voi kielentutkimuksen taholtakin lähestyä pohtimalla, miten niissä rakennetaan merkityksiä ja missä määrin erot ihmiskieleen ovat asteittaisia. Jos keskitytään vain siihen, mitä eläinten viestintämuodot eivät ihmiskieleen verrattuna ole, jää paljon vuorovaikutuksen ja merkityksen rakentamisen moninaisuudesta huomaamatta. Tämä ympäristön semioottisen rikkauden tunnustaminen ei vielä ole paljon pelättyä ihmisenkaltaistamista – paitsi jos ajatellaan, että vain ihmisellä on minkäänlaisia merkityksiä.

Aineistot ovat kielentutkijan tutkimusvälineistöä. Se, millaisia aineistoja ryhdymme tarkastelemaan ja miten niitä käytämme, vaikuttaa tutkimuskysymysten muotoutumiseen ja tässä tapauksessa edelleen muokkaa eläinkuvaamme. Kun tutkija valitsee position, josta näkymät lajienvälisyyteen avautuvat, voivat kieliaineistot ruokkia aiheen tarkastelua yllättävistäkin suunnista. Niin tutkimuksessa kuin taiteessa on tarkkailuasetelma toisinaan käännetty myös päälaelleen ja kamerat asetettu kuvaamaan tapahtumia muun muassa koirien näkökulmasta.