Harharetkiä toden ja tarun Helsingissä

Monestihan sanotaan, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keväinen residenssioleskeluni kääntäjänä Helsingissä osoitti ainakin, että todellisuus ja kaunokirjallisuus saattavat joskus limittyä niin saumattomasti, että niiden erottaminen toisistaan muuttuu vaikeaksi.

Tutkimustyöni alkoi jo Tukholman-laivalla, missä pääsin ensi kertaa toteamaan lukuisten valvontakameroiden läsnäolon, juuri sellaisten joita kuvataan toisessa työn alla olleessa romaanikäännöksessäni. En ollut aiemmin huomioinut niitä, vaikka olen liikkunut näillä laivoilla koko ikäni. Tästä alkoi toden ja tarun yhteensulautuminen, jonka varmasti jokainen tekstinkäsittelijä kohtaa siirtyessään fiktion tapahtumapaikalle. Syntyy pakkomielle tutkia perin pohjin myös kysymyksiä, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä käännöksen kieliongelmien kanssa. Kuoleeko todella, jos heittäytyy Lasipalatsin katolta? Miltä Siltamäen elementtitalot näyttävät?

Kun olin saapunut Eläintarhan huvilaan, Linnunlauluun, Kallion kupeeseen, viimeistelemään kahden Helsinkiin sijoittuvan romaanin käännöksiä, sain miltei päivittäin ihmetellä, miten tekstin taika muuttui todeksi ja jatkoi elämäänsä kaupungissa. Pakolaisten mielenosoitus eduskuntatalon edustalla, kirjassa vuodelta 2015, jatkui fiktion tällä puolen jo ties monettako viikkoa, vaikkakin Rautatientorilla. Iltalehdessä pohdittiin Suomen tietoturvaa ja kyberuhkaa sekä päiviteltiin Timo Soinin eroa perussuomalaisten johtajuudesta, mikä muistutti hämmentävän tarkasti toisen käännöstekstini keskeisiä teemoja.

Huvila, jossa asuin ja työskentelin, oli sinänsä otollinen paikka fiktion ja todellisuuden sekoittumiselle. Sen muut residenssiasukkaat olivat koreografeja, muusikoita, näyttelysuunnittelijoita ja tanssijoita. Heidän seurassaan arki sai tarunomaista hohtoa. Kun keittiöön laahusti itävaltalainen saksofonisti, joka hetki sitten oli nukahtanut purukumi suussa ja yritti nyt sairaalakäynnin sijasta lieventää tukehtumisentunnettaan viskillä, kääntäjän rajoitettu maailma avartui hieman. Pari päivää myöhemmin sama herra esiintyi kivenheiton päässä huvilasta sijaitsevassa maineikkaassa Juttutupa-ravintolassa, missä Lenin ja Otto Wille Kuusinen aikoinaan pitivät palavereja. Ja silloin, puhaltimen armottoman kovan käytön avulla, purukumi kuulemma lopultakin irtosi kurkusta. Ihmeparantuminen tapahtui musiikin voimalla. Tämäkin pikku tarina asettuu mukavasti kasvavaan Helsinki-kuvaani.

Fiktion luomien odotusten pohjalta kaupungin arki näyttäytyi liiankin hiljaisena. Missä olivat ammuskelut ja röyhkeät sieppaukset, miten tällaiseen rauhalliseen pohjoismaiseen pikkukaupunkiin voi sijoittaa jännitysromaaneja ja tragedioita? Mutta seuraavana päivänä lehdet kertoivatkin sitten turvapaikanhakijan hirttäytymisyrityksestä Rautatientorilla. Ja muutamaa viikkoa myöhemmin naapurimaassa, samanlaisessa rauhallisessa pohjoismaisessa pikkukaupungissa, tapahtui terrori-isku. Sen jälkimainingit muistuttivat hyvinkin paljon työn alla olleen Elina Hirvosen romaanin kuvailua samankaltaisesta tapahtumasta Helsingissä.

Kaupungin potentiaali on rajaton, hyvässä ja pahassa. Tulee muistaa, että esimerkiksi Helsinki ei suinkaan ole vain yksi kaupunki. Kun Pauliina Susi ystävällisesti opasti minua romaaninsa tapahtumapaikoille, hän totesi, että ”tekstin Siltamäki ei ole sama kuin oikea Siltamäki.” Talot näyttävät hieman erilaisilta ja rakentuvat esimerkiksi lapsuuden muistikuville, joissa ne tuntuvat jotenkin suuremmilta, merkityksellisemmiltä. Sama pätee epäilemättä jokaiseen fiktiiviseen Helsinkiin, ja niitähän riittää. Erilaisten Helsinkien määrä ja kirjo on siis miltei loputon, niistä voi jokainen vapaasti valita päiväänsä ja mielentilaansa sopivimman. Niistä kaikista rakentuu se todellinen Helsinki, joka koostuu muistoista ja kuvitelmista ja josta näemme vain murto-osan ympärillämme.

Näitä todellisen ja kuvitellun kaupungin kujia pääsin vihdoin kuljeskelemaan viikkokausia kaunokirjallisuuden karttojen luotsaamana ja kirjailijoidenkin opastamana. Kääntäjälle, tekstin nöyrälle käsityöläiselle, tämä on harvinainen ylellisyys, jonka arvoa tuskin voi liioitella.