Harjoittelu muotokuvien silmien alla

Nimeni on Claudia Nierste ja olen työskennellyt puoli vuotta harjoittelijana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, tarkemmin sanoen FILIssä.

Jo opintojeni aikana Greifswaldin yliopistolla minua kiinnosti kirjakielen kehitys. Kaikkien kielten historiassa sekoittuvat itse kieli sekä valta ja politiikka tavalla, joka osoittaa, että meidän tapamme puhua ja kirjoittaa ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Suomen kirjakielen kehitys kiinnostaa minua erityisesti, koska se on niin nuori verrattuna muihin maailmankieliin.

Nykyajan ihmisenä on vaikea kuvitella maailmaa, jossa kirjoitusta, kirjoja ja kirjallisuutta ei olisi kaikkialla, ja saksaa puhuvana yliopiston opiskelijana on vielä vaikeampi asettaa itsensä tähän asemaan, jossa omalla äidinkielellä ei olisi vakiintunutta, koulussa opetettavaa ja ”virallista” kirjoitusasua. Tämä oli kuitenkin tilanne vielä 1800-luvulla suomea äidinkielenään puhuville suomalaisille ja on edelleen monille vähemmistöryhmiin kuuluville ihmisille.

SKS:n perustajien on varmasti ollut vaikea kuvitella, millaisia vaikutuksia heidän työllään olisi, kun he asettivat tavoitteekseen vakiinnuttaa suomen kielen asema ja pohtivat, ”mitenkä sitä parhaiten saataisi tointumaan kirjallisiin menohin”. Ihmisillä on tapana kuvitella historiaa loogisena jatkumona merkittäviä tapahtumia, mutta 1800-luvun kirjallisuuslehdissä käytyjen keskustelujen perusteella kuvittelen suomen kirjakielen kehitystä yhtä riitaisena ja monimutkaisena kuin esimerkiksi lähimenneisyyden ja nykyajan pyrkimyksiä tehdä saksan kieli sukupuolineutraalimmaksi. Monimutkaisuus näkyy myös SKS:n historiassa: alkuvaiheessa seuran tarkoitusperät ja toimintatavat hahmottuivat hitaasti, sinetin suunnittelukin kesti pari vuotta, vaikka hankkeesta puhuttiin heti ensimmäisessä kokouksessa.

Saksalaisena on myös kiehtovaa nähdä oman maan ja Suomen välisiä yhteyksiä mikrohistorian tasolla. Mieleen tulee Mikael Agricola, jolle on omistettu muistolaatta Wittenbergin yliopiston seinällä. Agricola opiskeli Wittenbergissä, jossa Martti Lutherkin vaikutti, ja sai opintoavustuksena voitynnyreitä elämisen kulujen kattamiseksi.

Suuresta kehityksestä kertovia tarinoita on aina syytä katsoa kriittisesti. Siksi vierastan Suomalaisen Kirjallisuuden Seurankin alkuaikojen narratiiveja, joiden mukaan kansallisuuden perustus on yhteinen kieli, joka vasta mahdollistaa kansan sivistystason kohottamisen. Hämmentävää on ollut kulkea paikassa, jossa seura on toiminut vuosikymmeniä, ja katsella muotokuvia ihmisistä, jotka ovat tähän asti olleet lähinnä isoja nimiä yliopiston seminaareissa ja historiankirjoissa. Loppujen lopuksi seuran jatkuva työ on minusta mahtava saavutus. Se on vuosien myötä kehittynyt yhteiskunnan avoimeksi ja monipuoliseksi vaikuttajaksi.

Seuran historia osoittaa myös, miten tärkeää kirjallisuudelle on ja on aina ollut taloudellinen tuki, eikä Suomen korkeatasoinen ja moninainen käännöskirjallisuuskaan menestyisi maailmalla yhtä hyvin kuin nyt ilman SKS:ssa ja erityisesti FILIssä tehtyä työtä. Harjoittelu on tarjonnut minulle mahdollisuuden tutustua kirjallisuusvientiin ja sen menestyksen taustaprosesseihin. Sain kehittää ammattitaitojani kääntäjänä sekä täydentää kuvaani suomen kielestä ja kulttuurista.

Kiitän SKS:aa ja erityisesti FILIn Tiiaa, Päiviä, Johannaa, Merjaa ja Siljaa upeasta kuudesta kuukaudesta. On ollut korvaamaton kokemus työskennellä teidän kanssa. Vielen herzlichen Dank!