Henkimaailman lumoa

Helmikuussa tapahtuisi ihmeitä, saatiin lukea Savonlinna-lehdestä tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1899:

Näin mainosti kahta tulevaa esitystään 2. ja 3. helmikuuta Savonlinnan Seurahuoneella ”suomalainen henkioppinen ja loihtija” Oscar Hagberg, joka halusi mainoksessaan erikseen nostaa esiin ohjelmastaan vielä ”mnemoteknillisen taitavuuden huipun”, spiritistisen Bindemani-esiintymisen, jonka hän lupasi toimittaa yleisön seassa. Lisäksi ohjelmassa olisi numerot ”Lasi kylmää vettä (humoristinen intermesso), oikea fakiirin ihmetyö (esittänyt fakiiri Budapestin näyttelyssä), raskaat esineet ilmassa keikkumassa.”

Tällaisia reklaameja saatiin lukea sanomalehdistä tavan takaa ympäri Suomen – ja ympäri Euroopan. Elettiin okkultismin ja esoterian kulta-aikaa. Viitisenkymmentä vuotta aiemmin oli Yhdysvalloista lähtenyt liikkeelle spiritualistinen liikehdintä, joka rakentui vuosisataiselle okkultistiselle ja esoteeriselle perinnölle mutta joka fokusoitui erityisesti henkimaailman tavoittamiseen, suoran yhteyden saamiseen tuonpuoleiseen. Kaikki oli lähtenyt liikkeelle yhteydestä yhteen henkeen, joka tavoitettiin koputuksin ja naputuksin. Pian yhteydenottajia, meedioita oli runsain mitoin ja liikehdintä järjestäytyi seuroiksi ja yhdistyksiksi. Tiedemiehet kiinnostuivat ilmiöistä ja alkoivat tutkia niitä kiihtyvällä tahdilla. Tätä varten perustettiin psyykkisen (tai psyykillisen, kuten aiemmin sanottiin) tutkimuksen seuroja ympäri maailmaa. Ruotsiin niitä alettiin perustaa 1890-luvulla. Suomeen vastaava seura saatiin 1907

Kiinnostus henkimaailman tavoittamiseen ulottui kaikkialle edellisen vuosisadan vaihteen, fin de sièclen, maailmassa. Monille se oli hengellistä etsintää, joka sitoutui esimerkiksi spiritualistiseen vakaumukseen. Kaikille se näkyi katukuvassa mainoksina, kirjakauppojen valikoimissa ja sanomalehtien sivuilla päivänpolttavana puheenaiheena. Siihen suhtauduttiin vakavasti ja naureskellen ja siltä väliltä, uteliaisuudella.

Tarkastelen elokuussa 2020 ilmestyneessä kirjassani Spiritistinen istunto (SKS) tätä maailmaa kahden henkilön kautta. Molemmat heistä olivat henkimaailman ammattilaisia. Toinen oli englantilainen ammattimeedio, materialisaatiomeedio Elizabeth d’Espérance, toinen tanskalainen ammattitaikuri ja antispiritisti Faustinus. Molemmat jättivät mittavan jäljen suomalaisen esoteeriseen mielenmaisemaan 1890-luvun kiihkeinä vuosina. Madame d’Espérance symbolisoi pitkän aikaa suomalaisille meediotoiminnan nurjia puolia, Faustinus puolestaan nousi synonyymiksi huipputaikurille. Suomalainen taikuri Oscar Hagbergkin mainosti itseään nimenomaan Faustinuksen oppilaana – ja kuten hänen mainoksensa meille yllä kertoi, hän lainasi ohjelmanumeroitaan Faustinukselta.

Spiritismi lumosi, kiehtoi ja ärsytti. Koska ihminen on utelias olento, ei ole mikään ihme, että Suomen perukoillakin oli alettu kokeilla, saataisiinko pöytä liikkeelle spiritistisessä istunnossa tai henget vastaamaan kysymyksiin, kun uutisia tuollaisista tapahtumista saatiin ulkomailta tuon tuostakin. Spiritistiset harrastukset tai spiritualistinen vakaumus oli kenen tahansa saavutettavissa.

Sellainenkin, joka ei viehtynyt uskomaan henkien saavutettavuuteen mediumismin keinoin, saattoi hyvillä mielin istua spiritistisessä istunnossa, seanssissa, vaikkapa Helsingin ylioppilastalolla, Tampereen kaupungintalon juhlasalissa, Viipurin raatihuoneen salissa, Vaasan kunnallistalon juhlasalissa tai eri teattereissa ympäri maata. Faustinuksen esityksiä nähtiin näissä kaikissa kevätkaudella 1897. Hän lumosi suomalaiset taitavilla esityksillään. Halvimmillaan esityksiä pääsi seuraamaan markan pääsymaksusta, ja monet menivät joka ilta, sillä ohjelma vaihtui. Sarjalipun lunastanut sai vieläpä alennusta.

Faustinus ja muut antispiritistit olivat loihtutaiteilijoita, meidän kielellämme taikureita, jotka keskittyivät ohjelmistoissaan pitkälti erilaisiin esoterian piiriin luettaviin ilmiöihin. Esimerkiksi juuri Faustinus oli mestarillinen vatsastapuhuja, hypnotisoija, muistitaituri, ajatuksenlukija ja ajatuksensiirtäjä. Hän oli myös poikkeuksellisen taitava sormitemppujen tekijä. Hänestä teki antispiritistin se, miten hän suhtautui spiritistisiin ilmiöihin. Hän väitti, että kaikille meedioiden välittämille henki-ilmiöille oli löydettävissä täysin luonnollinen selitys. Hän ei siis uskonut yliluonnollisiin selityksiin tai tarkemmin ottaen hän sanoi, ettei ollut vielä elämässään kohdannut yliluonnollista. Vielä viimeisessä haastattelussaan, kun hän oli jo vanha mies, Faustinus korosti, että hän uskoo vielä joskus aidon meedion löytyvän.

Antispiritistien ohjelmanumeroihin kuului tyypillisesti seanssi, meediotoimintaa jäljittelevä istunto, jonka on katsojasta täytynyt näyttää aivan samalta kuin materialisaatiomediumistinen istunto. Siinä verhoin peitetystä komerosta, henkikabinetista käsin ilmaantui valonpilkahduksia, valohahmoja, ruumiinosia kuten käsiä ja lopulta jopa kokonaisia henkihahmoja valkoisissa vaatteissa. Tällaisia nähtiin Helsingissä Madame d’Espérancen useassa loppuvuoden 1893 aikana pitämässä istunnossa ja mitä ilmeisimmin lähes kaikissa Faustinuksen esityksissä ympäri Suomen. Kaupunkilaisten ja siellä vierailleiden oli mahdollisuus nähdä Faustinuksen seanssi omin silmin niin Helsingissä, Porissa, Tampereella, Turussa, Viipurissa, Kotkassa, Vaasassa kuin Oulussakin.

Faustinuksen esityksissä salit olivat täysiä. Madamen istunnot olivat ankaran yksityisiä ja aivan pienelle piirille, joka koostui ehkä paristakymmenestä henkilöstä. Faustinuksen esitykset tarjoiltiin isoissa saleissa ja kaikille avoimina, kunhan maksoi pääsymaksun. Esitykset olivat niin suosittuja, että Faustinus piti usealla paikkakunnalla lisäesityksiä, jotta kaikki halukkaat varmasti pääsisivät näkemään hänet. Sanomalehtien kertoman mukaan paikalla oli niin kansakunnan kermaa kuin ihan tavallista kansaakin.

Meidän ei ole vaikea ymmärtää Faustinuksen suosiota, ovathan mestaritaikurit meidänkin kulttuurissamme suosittuja ja rakastettuja. Faustinuksen esityksissä lumosi taituruuden lisäksi kutkuttava henkimaailma. Hän oli niin taitava, että sanomalehtimiehet saattoivat kirjoituksissaan sanoa, että Faustinus huijaa väittäessään huijaavan katsojia!

Faustinuksen esityksissä yhdistyi viihde, tiede ja uskonnollinen etsintä huimalla tavalla. Henkimaailma saattoi siis lumota, vaikkei olisi ollut lainkaan kiinnostunut spiritualismista tai muista esoteerisista liikkeistä. Spiritistiset istunnot loihtivat esiin kummituksia, aaveita, jotka toivat mystisesti viestejä tuonpuoleisesta. Istunnot olivat jännittäviä, pelottavia ja kauhistuttavia yhtä aikaa, sanalla sanoen lumoavia.

Aho, Jouko: Parapsykologit. Ulkopuolisen näkemys poikkeavan tieteen suomalaiseen historiaan. SHS 1993.
Hirvityksiä, haamuja ja henkioppaita. Kirjoituksia uskomusolennoista. Toim. Pasi Enges ja Kirsi Hänninen. Folkloristiikan julkaisuja 5. Turun yliopisto 2019.
Holm, Tea: Perhosvaikutus. Kuinka spiritualismin siivenisku muutti maailmaa. Basam Books 2019.
Kaartinen, Marjo: Spiritistinen istunto. SKS 2020.
Kokkinen, Nina: Totuudenetsijät. Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Vastapaino 2019.
Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Toim. Tiina Mahlamäki ja Nina Kokkinen. Vastapaino 2020.
Nevala, Heikki: Silmänkääntäjiä, konstiniekkoja ja loihtutaiteilijoita. Taikurien vaiheita Suomessa 1800-luvulta 1960-luvulle. SKS 2011.
Utriainen, Terhi: Enkeleitä työpöydällä. Arjen ja lumon etnografiaa. SKS 2017.