Ihminen jättää jäljen – Päiväkirjamerkintöjä elämän mittaiselta matkalta

Olen pitänyt päiväkirjaa kymmenvuotiaasta alkaen tähän päivään saakka, 66 vuotta.

Se alkoi kummitädin joululahjasta, kovakantisesta kirjasta, jonka suurista valkoisista sivuista alkuosa oli otsikoitu: Kuka minä olen, minkä näköinen, mitä minulle on jo maailmassa tapahtunut, perheeni, ystäväni, lempikirjojani ja niin edelleen. Sekä viimeisenä: Nyt kerron päivieni tapahtumista.

Ja minä kerroin. Koiranpennusta, talvileikeistä, koulusta, kyläilystä, runoista ja unelmista.

”Pieni runotyttö” viitoitti tien vuoripolulle. Päätin, että minusta tulee runoilija.

Eeva-Liisa Mannerin sanoin:
– Teen elämästäni runon
ja runosta elämän.

Pieni Villivarsa – runotytön lapsuudentyöt

Onko sininen ajatus kiehtovin? Kuva ja teksti ensimmäisestä päiväkirjasta 1957.

1990-luvun alussa sain ensimmäisen tietokoneen. Pääsin kokoamaan ja järjestämään runsasta materiaalia.

Kokosin lapsuuden aineistosta käsikirjoituksen, jota tarjosin kustantajille v. 1993. Sitä ei julkaistu.

Esipuheen päiväkirjaotteet kertovat silloisesta työskentelyprosessista.

Teen elämästäni runon – yhden kappaleen painoksen

Olen taas kerran avannut lapsuuteni laatikot: runot, kirjoitukset, lehdentekeleet, ja syvennyn samalla vakavalla kiihkolla näpertämään jotakin, mistä ei ole hyötyä.

Pyrinkö kymmenvuotiaana siihen, että runoni julkaistaisiin? Kyllä, onhan siitä paikallislehden maksukuitteja todisteena.

Kun olen lukenut vanhoja kirjoituksia, olen koettanut sulkea toisen silmäni. Olen halunnut sensuroida apinoinnin, kömpelyyden, paatoksen, hölmöyden ja pitkäveteisyyden. Jälkiviisaasti olen etsinyt vain kehitystä, polkua, joka johtaa päämäärään.

Polku vie samaan pimeään, mistä se lähti, ja aina löytyy joku vielä viisaampi.

Siis kunnia keskeneräisyydelle. Eläköön lapsellinen hurmio. Perilletulo ei ole matkan tarkoitus.

Ensimmäistä päiväkirjaa lukiessa

Minkä verran ihminen voi vaikuttaa siihen millainen ja mikä hänestä tulee? Onko kaikki kirjoitettu valmiiksi? Seuraammeko sittenkin vain “kohtaloamme”?

Kirjoittaminen, vaikka päiväkirjan tai yhden kappaleen painoksen, on jotenkin ”julkista”. Niin kuin ääneen puhuminen, vaikkei kuulijana olisi kuin kissa. Niin kuin peiliin katsominen on ”julkista”.

Oma silmä on ankarin vahti. Itsensä edessä kai joutuu eniten kaunistelemaan tekemisiään.

Suora elämä

Kirjoitetun lapsuuden kohtaaminen ei ole mutkatonta. On vaikea mahtua samaan nahkaan kolmetoistavuotiaan itsensä kanssa.

Olin lapsuushaaveissani sanonut Anthony Perkinsille, etten juuri havittele kuuluisuutta. Kunhan filmaan elokuvan silloin tällöin ja kirjoittelen kirjoja.

Punastunko häpeästä lukiessani kolmetoistavuotiaan itseni tolkuttomia kuvitelmia? Vähän kyllä vaatii sisua kirjoittaa se kaikki toistamiseen. Jotta sen pystyisi kopioimaan, täytyy ajatella esimerkkiä suorasta elämästä:

Äskettäin Isfahanissa Kairon lastenelokuvafestivaalin johtaja rouva Suhair sanoi, että minua oli ajateltu pyytää joskus tuomaristoon. ”Se ei taida kuitenkaan sopia sinun luonteellesi”, hän arveli siinä sillan alla teelasin ääressä.

Vastasin: ”Riittää, kun teen elokuvan silloin tällöin ja kirjoittelen kirjoja.”

Elämän työ

Suomi-koululaisten kuvataidekurssi. Matkapäiväkirjan kuva, Oniipa, Namibia 1996

Vuosikymmenten mittaan aineisto karttuu.

Työhuoneeseen kertyy työpäiväkirjoja, valokuvia, matkakertomuksia, näyttelysuunnitelmia, käsikirjoituksia, kirjeitä, apuraha-anomuksia, artikkeleita, kurssisuunnitelmia… Hyllyt täyttyvät paksujen mappien rivistöistä.

Mihin se kaikki joutuu? Kuka sitä tarvitsee? Mihin se edes mahtuu?

Päivä jota olin odottanut
Maaliskuussa 2023

Oikea matkaaja, piirros päiväkirjassa Korkea keskipäivä 1985.

Takatalvi iski maaliskuun viimeisellä viikolla juuri kun kevät oli jo tulossa. Maanantai peittyi lumeen ja loskaan. Häijy viima puree poskia.

Lapsena olisin kirjoittanut ainevihkoon: Vihdoin koitti päivä, jota olin jännittyneenä odottanut siitä pitäen kun halusin tehdä elämästäni runon, runosta elämän.

Paluumatkalla tarvoin ja liukastelin Mariankatua ensin ylös ja sitten alas sankassa lumisateessa. Liisankadulle tultua tiesin, mitä nyt pitää tehdä.

Menin viinakauppaan, ravistelin lattialle päällimmäiset lumet ja ilmoitin:

– Tuli juhlan aihe, tarvitaan samppanjaa.

Avasin pullon. Hain kaapista hienoimman perintölasin. Valitsin sopivaa musiikkia.

Ikkunasta näkyy pelkkää valkoista, ei Kalasataman torneja, ei mitään. Myrskyn ujellus kuuluu musiikin takaa.

Näin pitkä alustus tarvittiin asiaan pääsemiseksi.

Minulla oli palaveri SKS:n ihmisten kanssa. Eväänä vein maistiaisia aineistostani: muutaman päiväkirjan, pari kuvaa, printtisivuja sisältöluetteloista, pikku kassillisen kallisarvoista tavaraa.

Tunnin keskustelu, ja toteutui se, mitä olen ikuisesti toivonut: He tallentavat arkistoonsa elämäntyöni.

Olin häikäistynyt.

Kaikki minun luettelointini ja listaamiseni ja kirjaamiseni sai merkityksen. Tuli tärkeäksi.

Tavoite, pyrkimys, unelma muuttui todeksi.

Ihminen jättää jäljen
Otteita työpäiväkirjasta touko-heinäkuussa 2023

”Sitä kutsutaan nimellä urheilu sitä, jossa ei tervitse ajatella mitään.” Teatteri, Markus Visannin taidehistorian luento 1965

Aloitin aineiston läpikäymisen lapsuus-nuoruus-mapista, josta puuttuu sisällysluettelo. Sellainen pitää olla sekä itselle että muita varten.

Luetteloita minulla on loputtomasti.

Siitä asti kun sain tietokoneen olen vähitellen kirjannut ja listannut varhaisten laatikoiden, vihkojen ja lehtiöiden sisältöä runo runolta, piirros piirrokselta.

Koetan muistaa, onko muumimaailmassa joku outo hemuli, joka pitää lukua ja kirjaa kaikesta. Ihmismaailmasta löytyy äijiä, joilla on vuosikymmenten muistiinpanot joka päivän säästä ja joka lintuhavainnosta.

Nämä paperille kirjoitetut dokumentit voivat säilyä vuosikymmeniä ja -satoja, ellei niitä deletoitu uuninpesässä tai tulipalossa.

Ja vielä tulivuorten tuhkan alta ihmisen jättämiä merkkejä kaivetaan.

Merkityksiä

Katsoin opiskeluvuosiani uudesta näkökulmasta.

Ateneumin vihkot, taidehistorian ja heraldiikan luentomuistiinpanot, nehän ovat uskomaton aarre, historiallinen löydös, ja minä kun olin vuosia puntaroinut, miksi nekin muka pitää säilyttää, joka lappunen kätkeä komeroon. Kuka niitä minun mentyäni tarvitsee?

Käsin kirjoitettuja ja piirrettyjä dokumentteja muinaiselta ajalta, jolloin ei ollut painettua oppikirjaa netistä piuhumattakaan.

Kierrän korjaan hämmennän

Olen ahertanut kansioiden parissa, luetteloinut, vähän liimaillut, kirjannut tietoja sikäli kuin olen muistanut.

Tämä on yhtä ajelehtimista, harhaudun sivuraiteille, uppoudun vanhoihin teksteihin ja kuviin, jotka löydän kuin uusina, unohtuneina.

Tätä se on ollut aina. Turha yrittää väittää, että teen tätä muita varten.

Itselleni olen kaiken säilyttänyt, jotta voisin elää ja luoda sen uudelleen, kirjoittaa samat päiväkirjat uudestaan ja uudestaan, vähän editoiden, muokaten menneisyyttä, joka on muokattavissa.

Loputtomasti kierroksia, eestaas selaamista, etsimistä tässä vuosikymmenten rajamaastossa. Paperithan eivät pysy siellä, minne ne on joskus pantu: lapsena kenkälaatikkoon, nuorena sinne ja tänne, sitten muutettu asuntoa, komeroa, järjestystä, siivottu, heitetty pois, kopioitu, kuvattu – jatkuvasti pyörivä karuselli.

Onko sillä lopultakaan väliä, mitä on missä ja mihin se liittyy?

Elämäntyö
Päiväkirjasitaatteja retrospektiivisen näyttelyn valmistumisen aikoihin 2019

”Tulen sinua vastaan”, sanoo Kuolema lähtijälle. Piirros päiväkirjassa Elämäntyö 2019.

Väsymyksen äärimmäisellä reunalla

”Ken tälle tielle lähtee, ei kääntyä voi takaisin.

Tien kulkee loppuun asti, se minne johtaakin.”

Kiviselle rinteelle, kohti synkkää metsää, vedetöntä autiomaata, pauhaavaa valtamerta lähtevät hupsut runotytöt ja don quijotet sekä joku höyrypäinen sadun sankari. Uuvuttavan taipaleen päässä odottaa varma kuolema.

Toki se odottaa sen toisenkin, leveän ja asfaltoidun valtaväylän lopussa, mutta sitä ei tienviitassa mainita.

Vuorelle nousu

Sitten se on tehty, sinnikkäästi, kynnet veressä, nuhassa, kuumeessa, nukkumatta.

Raahauduttu, liukasteltu halki rännän ja pimeyden.

Ollaan vuoren laella, missä ilma on kirkasta ja keveää. Ylemmäksi ei tarvitse kavuta. Tässä voi nousta siivilleen ja lentää.

Nopeilla hevosilla

Uppoan suurenmoiseen täyteyden tunteeseen ja näen taas kerralla koko elämäni siitä saakka, kun päätin valita vuoritien.

Mitä vielä on aikaa jäljellä, siinä ei enää pihistellä. Ajetaan nopeilla hevosilla.

Mitä piti, on tehty. Nyt tuhlataan säästetyt kolikot ja annetaan mennä.

”Et viipynyt pitkään”, sanoo Kuolema palaajalle. Piirros päiväkirjassa Elämäntyö 2019.

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Tini Sauvo

Tini Sauvo (s. 1946) on tehnyt pitkän uran kuvittajana sekä lastenkirjojen ja animaatioelokuvien tekijänä. Tunnetuimpia töitä ovat alle kouluikäisten tehtäväkirjasarja Opin itse ja Aapiskukko-aapisen ja lukukirjan kuvitus yhteistyössä lehtori Mervi Miettisen (nyk. Wäre-von Hedenberg) kanssa. Animaatioelokuvat Minulla on tiikeri, Kukon ja kanan sauna ja Myyrän aarre kuuluvat suomalaisen lastenelokuvan klassikoihin. Niiden alkuperäispiirroksia oli esillä laajassa retrospektiivisessä näyttelyssä Kulttuurikeskus Stoassa v. 2019. Nykyisin Tini Sauvo toimii vapaana taiteilijana.

Uutiset ja puheenaiheet

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?

Voimalaitostyömaa
22.2.2024 - Uutiset

Vesivoimarakentamisen muistot: lapsuutta jokivarsilla, työntekoa voimayhtiössä, ympäristöpohdintoja

22.2.2024 - Uutiset 1

Sävelten tyttäret ehdolla Vuoden tiedekirjaksi 2023