Immaterialistit

Kun elää lapsuutensa pienellä paikkakunnalla lähellä Kuopiota, on savolaisten kanssa toimeen tuleminen yksi asia ja virikkeiden keksiminen toinen. No, siinä oli vesi: uimaranta ja taivaanranta. Oli jalkapallokenttä, muutama kauppa ja nuorisotalo. Ympärillä metsää ja peltoja.

Kulttuuria ei työläisperheessä näkyvästi harrastettu, siitä ei tehty numeroa. Äiti kuitenkin luki valtavasti ja vanhempi veljeni luukutti kovalla äänellä Iron Maidenia. Etenkin yhtyeen 80–90-lukujen vaihteen tuotanto on painunut syvälle, syvälle alitajuntani pimeyteen.

Joskus 90-luvulla kuulin ensimmäisen kerran CMX:n musiikkia. Albumin nimi oli Aura. Kokemus oli ekstraterrestriaalinen: musiikissa oli samanaikaisesti jotain toismaailmallista mutta myös jotain hyvin tuttua. Sanoituksista en ymmärtänyt tuolloin oikein mitään, mutta ne puhuttelivat – toisin kuin banaali ja itsestään selvä. Kiinnostus kielen ja musiikin väliseen suhteeseen heräsi. Piru oli saanut pikkusormen, laulujen maailmat alkoivat kiehtoa.

Kun Saksa putosi samoihin aikoihin jalkapallon MM-kisojen puolivälierissä Bulgariaa vastaan, peli oli selvä: lapsuus oli ohi. Yläasteelle tultaessa tapailin jo nurkissa lojunutta veljeni Stratocaster-kopiota ja tein omia lauluja. Romantisoiden musiikki alkoi näyttäytyä pääsylippuna suureen maailmaan, todellisemmin porttina koko universumiin.

Reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin SKS:n julkaisemassa kirjassa Miten lauluni syntyvät? yhdeksän tunnettua suomalaista lauluntekijää kertoo samankaltaisia tarinoita siitä, kuinka heistä tuli lauluntekijöitä. Kirjaan ovat kirjoittaneet omat lukunsa Asa, Chisu, Jouni Hynynen, Iisa, Samae Koskinen, Jarkko Martikainen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja A. W. Yrjänä. Kaikki siis omalla alallaan tunnustettuja taiteilijoita.

Analysoidakseen työtään lauluntekijän on palattava lapsuuteensa, itseymmärryksen lähteille. Tästä syystä teosta luonnehtii tunnustuksellisuus. Useiden kirjoituksissa nousee esille ulkopuolisuuden tunne ja tarkkailijan rooli suhteessa muuhun yhteisöön tai yhteiskuntaan. Se on antanut etäisyyttä ja terävöittänyt havaitsemaan asioita, joita arkielämän keskellä ei ehdi ajatella, tai päinvastoin – se on auttanut näkemään lähelle.

Laulu ei ole fyysinen artefakti. Se on immateriaalinen teos ja vetoaa ihmisiin eri tavoin. Ero esimerkiksi kirjallisuuteen on formaatissa: siinä missä kirja muodostuu kirjaimista, sanoista, on laulu sanan ja sävelen liitto. Laululyriikan ominaispiirteitä on, että tekstin merkitykset eivät ole staattisia vaan riippuvat siitä, mihin sävyyn asiat ilmaistaan. Samae Koskisen laulaessa ”sä oot pelkkä läski mulkku” hän tarkoittaa täysin päinvastaista kuin miltä päältä katsoen näyttää. Omalla kielellä esitetyssä musiikissa sanoituksen merkitystä ei voi väheksyä: hienoinkin sävellys on ontto, jos tekstissä ei ole tarttumapintaa. Ja useimmille tekstin tuottaminen on kaikkein vaikeinta!

Laulujen tekeminen on tasapainoilua taiteen ja viihteen välillä: niiden kesken pitäisi löytää balanssi, jos aikoo tehdä lauluja työkseen. Laulua kirjoittaessa ei voi liiemmin ajatella kaupallisuutta, koska silloin yhteys intuitioon katkeaa. Toisaalta kaupallisuus on lauluntekijän ammatillinen elinehto: jos kuulija ei osta artistin arvomaailmaa, yhteyttä ei synny.

Ulosanti ja performanssi ovat oma lukunsa. Lauluntekijä on kuin susilauman eteen heitetty, eivätkä kaikki edes tahdo olla esiintyviä taiteilijoita. Jos sen polun on valinnut, on löydettävä metodi, etäisyys tai luotava paksu nahka. Se, mistä syystä mikin laulu lopulta resonoi yleisössä, tuntuu olevan täysi mysteeri.

Mikä sitten tekee ihmisestä lauluntekijän? Milloin voi sanoa olevansa taiteilija eikä teeskentelijä? Erno Paasilinnan mukaan tullakseen kirjailijaksi on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Laulunteossa pätee sama: palon on kummuttava muualta kuin että se olisi vain toimeentulon instrumentti.

Ulkopuolelta katsottuna lauluntekijäksi heittäytyminen vaikuttaa uhkarohkealta, jos turvallinen urapolku löytyy perinteisen työelämän piiristä. Miksi ottaa riskiä?

Luultavasti siksi, että jotkut ovat hulluja. Luultavasti siksi, että henkinen pääoma ajaa materiaalisen ohi, etkä mitään muuta mukaasi ota.