Interrail-matkoja ennen älypuhelimia ja luottokortteja

Historiantutkimus ei ole pelkästään menneen tutkimista, vaan samalla se heijastaa jotain nykyajan maailmasta. Kun lähdeaineistona käyttää muistitietoa, tämä korostuu entisestään. Muistot muodostuvat eletyn elämän pohjalta prosessissa, jossa myös muistelun nykyhetki vaikuttaa: esimerkiksi muisteluhetken puheenaiheita tai käytänteitä saatetaan peilata muisteltavaan aikaan. Vertailulta ei siis voida välttyä, mutta juuri muistelussa vertailun kohteeksi päätyvät asiat tuottavat kiinnostavaa tietoa ihmisten käsityksistä.

1970–80-lukujen interrail-matkailijoiden matkakokemuksia muistelun avulla tutkiessani eteeni on noussut muutamia jatkuvasti toistuvia teemoja, jotka muistelijat katsovat ominaiseksi ”entisajan” matkailulle. Ennen ei ollut internetiä, matka- tai älypuhelimia eikä muovirahaa. Nämä kaikki erot kytkeytyvät enemmän tai vähemmän tietoverkkojen kehittymiseen ja nopeutumiseen – yleisemmin digitalisoituvaan maailmaan. Olemme tietoverkkojen avulla lähes jatkuvasti kytkeytyneitä moniin suuntiin. Elämisen tahdin kiihtyminen näkyy matkojen muisteluissa.

Älypuhelinten puuttuminen näkyi entisajan matkantekijälle monilla tasoilla. Varsin ilmeistä oli, ettei reilaaja voinut tarkistaa älypuhelimen kartasta, missä juna menee, varata majoituksia seuraavasta kohteesta tai selailla paikkakunnan ravintoloita, menopaikkoja ja nähtävyyksiä. Asemien turisti-infot ja majoituksenvälityspisteet olivatkin arvossaan. Vielä internetin alkuaikoina, 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, tietoverkko tarkoitti matkailijalle lähinnä nettikahviloiden palveluita, esimerkiksi tiedonhaun, sähköpostin kirjoittamisen tai vaikkapa varausvahvistusten tulostamisen muodossa.

Suuri muutos reilauskokemuksessa koitti nettiyhteyksien yleistyttyä puhelimissa, etenkin älypuhelinten tultua markkinoille 2000-luvulla. Lisäksi roaming-maksujen poisto EU:n sisällä helpotti datan käyttöä vuodesta 2017 eteenpäin. Dataliikenteen nopeutumisen ja halventumisen myötä erilaiset navigointipalvelut ovat tehneet interrail-matkoihin kiinteästi kuuluneen eksymisen kokemuksen ainakin hieman vaikeammaksi. Katoaisiko 15-vuotias Penakaan enää nyky-Pariisissa vuorokaudeksi kuten hänelle kävi vuonna 1972? Tuskin.

Ilman tietoverkkoja ja älypuhelimia nuori reilaaja oli enemmän tai ainakin eri tavalla irti omasta arjestaan kuin nykymatkaaja. Etäisyys kotimaahan ja siellä olevaan elämään koettiin konkreettisena: junasta tai retkeilymajasta ei voinut tarkistaa sosiaalisen median tilejään. Instastoryjen tai TikTok-videoiden sijaan otettiin kuvia 24 tai 36 kuvan filmirullille, jotka kehitettiin matkan jälkeen ja liimailtiin albumeihin tai esitettiin diaprojektorin valokeilassa.

Henkilökohtaisten yhteyksien puuttuessa eronteko vapaa-ajan ja työn tai opiskelun välillä oli selvää: nykyään sähköposti on helppo tarkistaa puhelimestaan, oli sitten Kiteellä tai Milanossa. Eräs reilaaja muisteli, kuinka he saivat vasta kotimaassa tarkastettua, olivatko päässeet ylioppilaaksi. Muutenkin puhelinten uutisvahtien puuttuessa kotimaan ja muun maailman tapahtumista oltiin usein aika pihalla tai ainakin uutiset kuultiin yleensä viiveellä. Paikallisista lehdistä uutisia tietenkin luettiin ja televisiosta kuultiin, jos kieltä satuttiin osaamaan.

Nokian kuuluisa, matkapuhelimiin yhdistetty slogan oli ”Connecting People”. Kuitenkin useampi takavuosikymmenien reilimatkan muistelija on todennut, että kun ei ollut puhelimen ruutua edessä tuijotettavana, alettiin helposti jutella toisten matkantekijöiden kanssa. Toki tämäkään ei ole täysin mustavalkoista: on puhelin nykyäänkin mahdollista pistää taskuun ja toisaalta ennenkin on voinut sulkeutua omaan maailmansa junanvaunussa. On esimerkiksi luettu tiiviisti kirjaa, keskitytty maisemien katseluun tai vaikkapa ulkona näkyvien panssarivaunujen laskemiseen, kuten eräs matkalainen kertoi vuoden 1980 matkaltaan Ceaușescun Romaniasta.

Oman lisänsä keskustelumahdollisuuksiin toivat junien puhelinten lisäksi rakenteelliset ratkaisut. Monilla rautatieyhtiöillä oli, ja osin on vieläkin, käytössä matkustajavaunuja, jotka oli jaettu pienempiin looseihin, joihin kuljettiin käytäviltä. Näissä 6–8 matkustajan looseissa oli varsin helppo alkaa jutella tuntemattomien kanssa. Nykytyyppisissä avovaunuissa kohtaamisia tapahtuu, mutta kenties hieman vähemmän.

Oman puhelimen puuttuminen johti myös siihen, että matkalta ei pidetty yhteyttä samalla tavalla kuin nykyään. 1970–80-lukujen Euroopassa ulkomaanpuhelut olivat kalliita ja puhelinkioskeista soittaminen edellytti paikallista valuuttaa kolikoina tai erikseen ostettuja puhelinpoletteja. Kolikon tai poletin kilahdus puhelimen säiliöön onkin ääni, joka on käytännössä kadonnut. Moni reilaaja muisteli, kuinka kolikoita sai syöttää automaattiin varsin kovaa tahtia, ja juuri hinnoista johtuen puhelut pyrittiin pitämään lyhyinä. Poikkeuksena sääntöön saattoi tietenkin olla esimerkiksi nuorten rakastavaisten yhteydenpito. Ja olihan entisajan reilaajilla käytettävissään kolikkopuhelimien lisäksi muitakin vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi vastapuhelu, jossa vastaanottaja maksaa kulut. Esimerkiksi 1980-luvun alkupuolella reilannut Pirjo opasti englantia taitamattomia vanhempiaan ennen matkaa, että nämä vastaisivat niin kauan ”yes, yes”, kunnes kuulisivat hänen äänensä.

Puheluiden ollessa luksusta yhteydenpito matkalta kävi toisenlaisen ”verkon” avulla eli lähettämällä postikortteja ja kirjeitä. Postin matka saattoi tosin maasta riippuen kestää pitkään. Usein kortti tuli perille vasta, kun matkaaja itse oli jo astellut kotiovesta sisään. Postikorteissa kerrottiin yleensä matkalla nähdyistä ihmeistä ja kohteista sekä tietysti omasta voinnista, mitä nyt pieneen korttiin ylipäätään mahtui. Tämä oli yksi tapa osoittaa kotiväelle, että ”hengissä ollaan”. Lähettipä eräs vuoden 1972 reilaaja äidilleen kukkia Interfloran kautta. Oma verkostonsa sekin.

Reilaajan kiinnisaaminen olikin vaikeampaa, jos kotiväellä olisi ollut jotain kiireellistä asiaa. Poste restanteen eli noutopostiin saattoi lähettää kirjeen noudettavaksi. Se kuitenkin edellytti kirjeen lähettäjältä tietoa reilaajan matkareitistä ja matkalaiselta puolestaan käymistä paikkakunnan postissa kyselemässä, onko hänelle tullut kirjeitä. Ilman etukäteissopimusta tämä tietysti oli melkoista hakuammuntaa, mutta silti kirjeitä tälläkin menetelmällä toimitettiin onnistuneesti perille. Hyvä kysymys onkin, pitäisikö meidän aina olla tavoitettavissa.

Tietoverkkojen puute näkyi myös matkailijan raha-asioissa. Pankkitilin saldoa ei reaaliaikaisesti nähnyt eikä saldotiedolla olisi kauheasti kyllä mitään tehnytkään. Kansalliset pankkikortit, jos sellainen sattui olemaan, eivät ulkomailla yleensä kelvanneet joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Luottokortteja oli ollut Suomessa jo 1960-luvulta lähtien, mutta ne yleistyivät vasta 1980-luvulta eteenpäin. Silti 1980-luvun puolivälissä luottokorttia käytti vain pari prosenttia reilaajista. Niinpä rahojen loppuminen budjettilaskelmien pettäessä tai taskuvarkaan iskiessä oli täysin mahdollista. Kotoa voitiin toki lähettää reilaajalle lisää rahaa, mutta rahansiirrot kestivät usein päiviä huolimatta siirtymisestä kansainväliseen Swift-rahansiirtojärjestelmään 1970-luvun kuluessa.

Ennen kuin Visan höylääminen tuli mahdolliseksi matkalaiset kuljettivat mukanaan käteisen lisäksi matkasekkejä, joka lienee tuntematon konsepti Apple ja Google Pay -aikaan tottuneille. Reilaajat ostivat matkasekkejä kotimaasta, ja ne oli kirjoitettu usein Saksan markkoina, Ison-Britannian puntina tai Yhdysvaltain dollareina. Paikallista valuuttaa tarvittaessa matkasekit käytiin sitten vaihtamassa pankissa. Käteiseen verrattuna matkasekkien etu oli, että varkauden sattuessa matkailija sai täysimääräisen hyvityksen, kunhan rikosilmoitus oli tehtynä ja sekkien numerot tiedossa. Matkasekkien suosio romahti luottokorttien ja pankkiautomaattien yleistymisen myötä 1990-luvun kuluessa ja siirtyminen yhteisvaluuttaan vain vauhditti kehitystä.

Oliko reilaaminen tai yleisemmin matkailu sitten jotenkin parempaa ennen älylaitteiden aikaa? Nostalgia ja romantisointi on tietysti helppoa, mutta oikeasti kysymykseen lienee mahdotonta vastata vertailun vaikeuden takia. Monet matkailun käytänteet ovat digiteknologian ansiosta nykyään huomattavasti helpompia kuin ennen, mutta samalla tällä helppoudella on ollut vaikutuksia ihmisten kokemukseen matkasta. Toisaalta jotkut asiat ovat myös ennallaan: yhä edelleen ihmiset matkailevat päästäkseen arjestaan erilaiseen ympäristöön, kokeakseen uusia paikkoja ja tavatakseen toisia ihmisiä. On siis pitkälti näkökulmakysymys, korostaako eroja vai yhtäläisyyksiä. Varmaa lienee vain, että nuoruusajan matkakokemuksiaan ei voi sellaisenaan toistaa.