J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?

Tutkin valmisteilla olevassa folkloristiikan väitöskirjassani SKS:n arkistoon vuosina 1961–1976 tallennettua helsinkiläisen perinteen tallentajan Johan Knut Harjun (1910–1976) kokoelmaa, Harjun toimintaa ja kirjoittamista ja sitä prosessia, jossa Harju löysi oman ainutlaatuisen perinteen tallentajan äänensä. Harjun valtavassa noin 20 000 sivuisessa kokoelmassa näkyviksi tulevat moninaiset sosiaaliset todellisuudet. Omalla äänellään tai Harjun kautta kerrotuiksi tulevat esimerkiksi vankien, asunnottomuutta kokeneiden, alkoholiriippuvaisten, huumeiden käyttäjien sekä seksityöntekijöiden kokemukset. Kerrotuksi tuleva ryhmä on intersektionaalinen: Harju tai hänen haastattelemansa ihmiset eivät edusta vain yhdenlaista identiteettiä ja toimijuutta.

Tammikuussa 2024 käyttöönotettu SKS:n verkkojulkaisu J.K. Harju – Laitapuolen kulkijoiden folklorea tuo Harjun ajoittain arkaluonteisen aineiston nyt uudella tavalla julkiseksi ja näkyväksi. Kokoelmassa on paljon Harjun oman elämän muistelua, mutta haluan tässä tekstissä pohtia sitä, keitä muita ihmisiä Harjun kokoelma pitää sisällään. Käsittelen tätä kahden erilaisen ryhmän, haastateltujen sekä kerrotuksi tulevien ihmisten kautta.

Verkkojulkaisun avulla Harjun haastattelemista ihmisistä on ensimmäistä kertaa ollut mahdollista tehdä kattava lista. Listasta voi laskea, että viidentoista vuoden aikana Harju haastatteli arkistokeräelmiinsä yli yhdeksääsataa ihmistä. Toimintaympäristöt, joissa Harju haastattelunsa teki, ovat yhdistävänä tekijänä sille keitä tiedonantajiksi valikoitui. Vankiloiden, sairaaloiden, yömajojen ja alkoholistihuoltoloiden osastot, joissa hän työskenteli, oli varattu vain miehille, joten lähes kaikki haastatellut olivat miehiä. Haastatellun ryhmän muodostajana toimi osaltaan myös ajan lainsäädäntö ja kontrollipolitiikka. Alkoholistihuoltolassa sekä Harju että tiedonantajat olivat ”holisteja”, vankilassa vankeja.

Harju noudatti perinteentallentamisessaan arkiston keruuohjeita ja merkitsi muistiin haastateltavan koko nimen, syntymäajan ja syntymäpaikkakunnan ja joskus myös sen paikkakunnan, jota haastattelussa kerrottu käsitteli. Tarkasteltaessa niitä haastateltuja, joiden nimen yhteyteen on merkitty syntymäaika, käy selväksi, että yli puolet heistä on Harjun kanssa samaa ikäluokkaa, 1910-luvulla syntyneitä. Nämä miehet, kuten Harjukin, olivat sodan omakohtaisesti läpi käyneitä ja he olivat 1960–1970-luvuilla tehtyjen haastattelujen aikaan jo myöhäisessä keski-iässä.

Harju kertoi tiedonantajilleen, että tekstit tallennetaan SKS:n kansanrunousarkistoon ja kehotti heitä kertomaan rivotkin jutut kaunistelematta, koska sellaista materiaalia arkisto halusi. Selaamalla verkkojulkaisussa tiedonantajien nimiä on yhdeltä ihmiseltä tallennettujen tiedonantojen määrä nähtävissä listan oikeassa laidassa. Korkea luku tarkoittaa todennäköisesti hyvää kertojaa, jonka luo Harju on palannut useamman kerran. Harjun mielestä hyvä kertoja oli esimerkiksi ”entinen vosikkarenki” vuonna 1907 syntynyt Kalle Sutela. Sutela kertoi Harjulle 1920-luvun Helsingistä Laakson sairaalan tuberkuloosiosastolla vuonna 1966, jonne tartuntatautiin sairastuneet laitapuolen kulkijat oli eristetty saamaan hoitoa.

Vaikka Harjun pyrkimyksenä oli merkitä arkiston pyytämät taustatiedot teksteihinsä, olivat toimintaympäristöt ja haastateltavien kertomat asiat joskus esteenä sille, etteivät ihmiset halunneet kertoa oikeaa nimeään. Henkilökohtaisia asioita, kuten tuomioita ja niiden syitä, asunnottomuuden kokemista ja päihteiden käyttöä käsitelleet haastattelut olivat niin arkaluonteisia, etteivät kaikki halunneet antaa niihin liitettäväksi nimeään julkisen leimautumisen ja väärinkäytön pelossa. Jo se, että haastattelu oli annettu laitoksessa tai sillan alla saattoi olla riittävä syy siihen, ettei haastateltu halunnut nimeään yhdistetyksi ympäristöön. Kun Harju syksyllä 1965 haastatteli Pengerkadun alkoholistiklinikalla miehiä otsikolla “Kuinka jouduin alkoholistiklinikalle” ei 42-vuotias mies Harjun muistiinpanon mukaan “halunnut ilmaista tässä nimeään enkä ilennyt laittaa”. Hänen tiedonantonsa Harju tallensi nimimerkillä ”Bellami”.

Entä ne, joista kokoelmaan on jäänyt jälki, mutta jotka eivät tule omalla äänellään esiin?

Naisten nimiä on tiedonantajien listassa alle kymmenen. Laitoksissa haastateltuihin miehiin Harju oli vertaisessa asemassa ja ehkä myös heidän kokemiensa asioiden omakohtainen asiantuntija, mutta mitä voisin sanoa kerrotuksi tulevista, Harjun kohtaamista ihmisistä, erityisesti kerrotuksi tulevista nuorista naisista? 

Kertomus Harjun nuoruuden tyttöystävästä hätkähdytti ensimmäisellä lukukerralla, ja mieleen sekä muistiinpanoihin jäivät Harjun sanat ”lapsen tappajasta”. Palaaminen kokonaiseen tekstiin ja siihen ladattuihin merkityksiin onnistui verkkojulkaisun sanahaulla. 23-vuotias Harju oli vapautunut Ilmajoen varavankilasta, jonne hän oli joutunut armeijapalveluksessa tapahtuneiden rikkeiden takia. Hän oli yhä valvonnan alainen ja kertoi tavanneensa Hämeenlinnan vankilasta vapautuneen tytön rikospoliisin valvojan luona. Myöhemmin he alkoivat tapailla. ”Tyttö oli ollut usein mielessäni, hän oli erilainen, kun muut tytöt, tappanut kakaransa ja lusinut. Nuori, melko viehättävä lapsen tappaja. Hän kiinnosti minua”, Harju kertoi. Myöhemmin myös tytön rikoksen surulliset olosuhteet tulevat kerrotuksi. Syy siihen miksi Harju kirjoitti tapauksesta, on se, mitä ja miten hän halusi arkistolle kertoa omasta henkilöhistoriastaan:

Avoimuus, jolla Harju kertoi vaietuista ja epämukavista asioista ei syntynyt tarpeesta shokeerata tai tirkistellä, vaan se liittyi Harjun perinteen tallentajan ääneen. Asemoimalla itsensä sekä oman elämänkokemuksensa laitapuolen elämänpiiriin, hänestä tuli luotettava kertoja ja kerääjä näille asioille. Oli myös Harjun valitsema eettinen ratkaisu olla asettumatta kertomiensa ihmisten yläpuolelle.

Kun Harju kertoi seksityöstä; ”puoliplaijasta”, yleisestä naisesta tai laivatytöstä ei kyseessä ole kertomuksen käsittelemien ihmisten itsemäärittelemä termi. Harju kirjoitti henkilön näkyviin omista oletuksistaan käsin. On siis hyvä pitää mielessä, että muistiinpanojen näkökulma on miehinen ja Harjun. Harjun kirjoittamisen muoto, luova kerronta repliikkiviivoineen, antaa tilaa kerrotuksi tulevien ihmisten motiiveille ja toiminnalle, jotka nekin tosin ovat Harjun esiintuomia. 

Harjun aineistoa ja hänen motiivejaan kertoa muista ihmisistä voi tarkastella monesta eri näkökulmasta. Tulkitsen, että kertoessaan ihmisistä ”yhteiskunnan kaapin takana” Harju halusi tehdä oikeutta kuvaamilleen henkilöille ja suhtautua heihin arvostaen ja ymmärtäen. Kun Harju kertoi Sörnäisten Kurvista ja ”katutyttö Pikku-Maritasta”, kertomusta taustoitti Harjun esiintuoma näkökulma tytön kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lääninvankilassa 20.3.1969 Harju kirjoitti ”Kurvin naisesta Sputnikista” ja päätti kertomansa tyhjentävään perusteluun:

Harjula, M., Annola, J., & Ekholm, L. (2021). Etniset ja sosiaaliset vähemmistöt Suomessa. teoksessa P. Markkola, M. Niemi, & P. Haapala (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan historia 1400–2000: Osa 2: Yhteisöt ja identiteetit. Vastapaino.  289–177

Mäkelä, H. H., & Tarkka, L. (2022). Sopimatonta: Seksuaalisuuteen liittyvien kalevalamittaisten runojen perinnöllistäminen Suomessa 1818–1997. Elore, 29(2), 34–58. https://doi.org/10.30666/elore.121473

Paakkonen, Heli 2022. Miksi tätä kirjoitan? Perinteen tallentaja Johan Knut Harjun ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston vuorovaikutus. Teoksessa Niina Hämäläinen & Lotte Tarkka (toim.), Kaanon ja marginaali. Kulttuuriperinnön vaiennetut äänet. Kalevalaseuran vuosikirja 101. Helsinki. SKS. 158–177.

Uuttu, Eemil Santtu  & työryhmä 2023: Ihana tytär Erika, huomioita nimestä -teos