Kaanon ja kulttuuriperintö

Kansakuntaisuutta ja kansallista kulttuuria määritellään kahdesta suunnasta: rajapinnoista käsin suhteessa toisiin ja kulttuurisen itseyden kannalta olennaisista keskuksista käsin. Keskusten kuvittaminen ja kertominen ja symbolinen legitimointi on tehtävään valikoituneiden kulttuurituotteiden, kaanonin, tehtävä. Kaanonit kiteyttävät arvovaltaisia diskursseja ja niiden piirissä syntyvät kansalliset kertomukset ja kuvastot. Keskuksissa valta kiteytyy väkeviksi symboleiksi ja rituaaleiksi: liputuspäiviksi ja kilpailuiksi. Samalla kaanon väistämättä ammentaa rajoiltaan marginaaleista ja marginaalit kyseenalaistavat kaanonia.

Jo etymologia paljastaa kaanonin kulttuurituotteiden muodostumaksi, jonka avulla uusinnetaan ilmaisumuotojen ja kulttuurituotteiden hierarkioita. Termi palautuu antiikin kreikan ruokoa tai mittakeppinä käytettyä vitsaa tarkoittavaan sanaan kanon. Kaanon on ihanne tai vakio, johon nähden arvoarvostelmat ja normatiiviset käytännöt luodaan. Kirjallisella kentällä kaanonia rakentavat kirjallisuusinstituution hallitsevat tahot, mutta kanonisoinnin luonteeseen kuuluu usein myös luonnollistuminen. Kaanon näyttäytyy kulttuurissaan jonain itsestäänselvänä – kunnes se haastetaan.

Uudet kanonisointipyrkimykset tai kaanonin täydentämiset ja kyseenalaistamiset esimerkiksi etnisyyden, kielen, tai sukupuolen perusteella saattavat aiheuttaa voimakkaita reaktioita. Näin kävi muun muassa keväällä 2021 käydyssä pienoisessa kulttuurisodassa, jossa Jyrki Nummen hyökkäävä kritiikki Olli Löytyn esseekokoelmasta Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle herätti vilkkaan verkkokeskustelun. Keskustelun puitteissa kaanonin puolustaminen oli ”ilakoivaa nationalismia” ja ”impivaaralaisuutta”; kansallisten kaanoneiden purkaminen ja kyseenalaistaminen oli puolestaan ”rasismihössötystä”.

Kanonisoinnin ideaa ja käytäntöä sekä kaanonin sisältöjä puolustetaan objektiivisiksi esitettyjen esteettisten arvojen ilmentyminä, mutta niitä myös kritisoidaan toistuvasti vanhentuneina jäänteinä, jotka toitottavat yhtä totuutta ja yhtenäiskulttuuria. Esimerkiksi kirjallisten kaanoneiden perusteita on kyseenalaistettu viitaten marxilaiseen tai postkoloniaaliseen teoriaan, monikulttuurisuuteen, sukupuolten moninaisuuteen ja yleisemmin arvoperusteiden epäobjektiivisuuteen. Kansallinen kaanon ei demokratiassa toimi, koska jokainen kansakunta on sisäisesti heterogeeninen. Kaanonit ovat myös vallankäyttöä, jolla ihmisryhmiä kirjallisuuksineen suljetaan pois, vaiennetaan ja määritellään toisiksi. Sukupolvi toisensa jälkeen oppii koulujen ja yliopistojen klassikkolistoista, mikä on hyvää ja mikä huonoa, mikä mielenkiintoista, ja mikä meidän ja mikä muiden kirjallisuutta.

Kanonisaation kaltaiset esteettisen ja yhteiskunnallisen arvottamisen prosessit ovat käynnissä sekä kirjallisuuden että kulttuuriperinnön kentillä – kouluissa, mediassa, arkistoissa, tutkimuksessa ja viimein kirjoittamisessa itsessään. Kansanperinteen tapauksessa erilaisten perinteen osa-alueiden, lajien, teemojen ja esittäjien kelpoisuutta ja arvoa taas punnitaan tutkimuksen lisäksi perinnearkistoissa ja kulttuuriperintödiskursseissa. Myös aineettomalla kulttuuriperinnöllä on mestariteoksensa ja kulttuuriperintöinstituutioiden toiminnassa keskeinen toimintamuoto on tällaisten ilmiöiden listaaminen niin kansallisilla kuin kansainvälisillä tasoilla. Kulttuuriperintölistat irrottavat kulttuuriset ilmaisut ja käytännöt konteksteistaan ja objektivoivat ne yksiköiksi, joita voi hallinnoida, suojella, edistää ja myydä. Kulttuuriperintöä voidaankin pitää perinteiden kaanonina, johon asiantuntijat, virkamiehet tai yhteisöt voivat sisällyttää omien arvojensa perusteella omalle identiteetilleen keskeisiä tai edustavia kulttuurituotteita ja perinteitä.

Sekä kulttuuriperintöä että kulttuurin kaanoneita luonnehtii jännitteinen suhde kansalliseen kulttuuriin, ylirajaisuuteen ja kansainvälisiin instituutioihin. Kulttuuriperinnön listaukset ovat luonteeltaan ylirajaisia ja niistä vastaavat kansainväliset organisaatiot kuten UNESCO. Samalla, kuten Heidi Haapoja-Mäkelä on osoittanut, listaukset tehdään kansallisia kulttuureja edustaviksi ja niiden kautta tuotetaan kansallisuutta. Vaikka kulttuuriperintölistaukset eivät lähtökohtaisesti aseta normeja kulttuurisille ilmauksille tai perinteille, ne tuottavat ja vahvistavat kansakuntaisuutta, jolla puolestaan on voimakas kulttuurista toimintaa ohjaava luonne. Myös Museoviraston koordinoiman Elävä aineeton kulttuuriperintö -hankkeen loppuraportissa kiinnitettiin huomiota mahdollisuuteen käyttää kulttuuriperintölistauksia kulttuurin kansalliseen kanonisointiin, jolloin listoilla voidaan sulkea ulkopuolelle ryhmiä ja ilmaisuja, joita ei katsota ”suomalaisiksi”.

Kanonisaation ja listausten kulttuuripoliittista potentiaalia ilmentää Tanskaan 2006 laadittu virallinen kulttuurikaanon, joka esittelee itsensä ”helpoksi sisäänkäynniksi tanskalaiseen kulttuuriperintöön”. Kulttuurikaanon sisältää seitsemän korkea- tai populaarikulttuurin alan listaukset kunkin alan kahdestatoista merkkiteoksesta – kyse siis ei ole kansanperinteistä tai omaehtoisten käytäntöjen listasta. Esimerkiksi lasten kulttuurina on luetteloitu filmejä ja lastenkirjoja sekä legopalikat. Laatijoiden mukaan Kulturkanonen on tuotettu toimimaan ”laadun mittapuuna”, mutta myös lisäämään tanskalaisten tietoisuutta omasta kulttuurihistoriastaan ja identiteetistään ja siten myös luomaan kansallista yhteenkuuluvuutta. Tanskan valtiolle ei kuitenkaan riittänyt yksi kaanon, vaan vuonna 2016 virallistettiin toinen, niin kutsuttu Danmarkskanonen, joka listaa kymmenen kansallista arvoa – immateriaalisuudessaan tämä lista muistuttaa enemmän aineettoman kulttuuriperinnön listauksia. Käsitteellisesti kirjavassa joukossa ovat muun muassa hyvinvointivaltio, vapaus, tanskan kieli, sukupuolten tasa-arvo, hygge ja kristinusko. Viimein tehtiin kolmas kaanon, historian opetukseen tähtäävä Historiekanonen, jossa listataan 29 Tanskan ja maailmanhistorian käännekohtaa.

Konservatiivipoliitikot ovat tehneet vastaavia kanonisointialoitteita Ruotsissa ja Suomessa – vuonna 2006 Tanskan hankkeesta innostunut eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Kaarina Dromberg lausui, että suomalaisen kaanonin tehtävä olisi ”suomalaisen kulttuurin ylläpitäminen ja vahvistaminen muita kulttuureita vastaan, jotta me pystyisimme säilyttämään oman identiteettimme.” Drombergin mukaan kaanonin määrittely vähentäisi ristiriitoja. Syksyllä 2022 uutisoitiin, että Ruotsin oikeistohallituksen ohjelmassa on kulttuurikaanonin luominen. Jäämme odottamaan vaalikevään 2023 kulttuuripoliittisia linjauksia – debatti käynnistyi 31.10.2022 Helsingin Sanomissa Vesa Sirénin kolumnissa.

Tanskan kulttuurikaanonit ovat kärjistyneitä esimerkkejä siitä, miten kansallinen kulttuuri ja laajemmin kansallisen kategoria kietoutuvat kulttuurisen kaanonin käsitteeseen. Suomessa suomenkielinen ja omintakeinen kirjallisuus rakennettiin kansanperinteelle ja suullisella runoudella onkin ollut erityisen vahva rooli suomalaisen kulttuurikaanonin ja kirjallisuuden luomisessa. Suullisen runouden aineksista rakennettu kirjallinen Kalevala kanonisoitiin jo ennen ensimmäisten painosten valmistumista. Kansanrunouden muokkaaminen kirjalliseksi teokseksi onkin yksi tapa kanonisoida kansanperinnettä. Tällöin suullisen perinteen tekstualisaatiossa syntyvällä hybridimuodolla voi olla kulttuurista tai esteettistä lisäarvoa – kuten kansalliseepoksen tai kansaneepoksen tapauksissa.

Kaanonit, kulttuuriperinnöt ja niiden marginaalit eivät ole mustavalkoisia entiteettejä, vaan prosesseja, joissa käytetyt kriteerit ja ulottuvuudet tuottavat hybridisiä paikannuksia kulttuurin kentillä ja kerrostumissa. Prosesseina kaanonit ja perinnöt voidaan tulkita myös kulttuurin refleksiivisiksi toiminnoiksi: niiden kautta kulttuuri määrittelee ja pohtii itseään. Määrittelyn välineinä käytetään kaanonin sisäisiä, oletettuja ominaisuuksia, mutta ennen kaikkea erontekoja ympärillä nähtyyn. Kanonisaation kaltainen arvottaminen ja identiteettien rakentaminen lienee väistämätöntä, mutta sen kytkeminen institutionaaliseen ja taloudelliseen valtaan ja resurssien jakoon on poliittinen kysymys. Tässä maisemassa keskusten ja liepeiden rakentumisen ja vuorovaikutuksen analyyttinen tunnistaminen auttaa ymmärtämään yhteiskuntaa, perinnettä ja kulttuuria, joka ei koskaan tyhjenny listoihin tai taivu normeihin.

Lisälukemista

Hämäläinen, Niina & Tarkka, Lotte (toim.), Kaanon ja marginaali. Kulttuuriperinnön vaietut äänet. Kalevalaseuran vuosikirja 101. https://doi.org/10.21435/ksvk.101

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Lotte Tarkka

Lotte Tarkka on folkloristiikan professori Helsingin yliopistossa ja SKS:n esimies.

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Lotte Tarkan blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

20.2.2024 - Blogi

Lähteiden äärellä. Havaintoja Lönnrotin arkistosta

16.2.2024 - Blogi

Kiistoja karjalaisista itkuvirsistä – Kuka omistaa perinteen?

13.2.2024 - Uutiset 3

Ukrainalaisten Suomessa asuvien sotapakolaisten kokemuksissa korostuvat yhtymäkohdat Suomen historiaan