Kääntäjien jäljet arkistoluetteloissa

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2007 julkaisema kaksiosainen Suomennoskirjallisuuden historia avaa aihettaan ennennäkemättömällä laajuudella. Niin kattava kuin teos onkin, on siinä jouduttu tekemään rajauksia, joita myöhempi tutkimus toivon mukaan avaa. Yksi teoksen rajauksista on käsiteltävän aineiston tyyppi: teoksen pääasiallisena lähdeaineistona ovat painetut kirjat ja aikakauslehdet (Riikonen 2007a, 9). Niinpä teoksen päätoimittaja H. K. Riikonen kirjoittaa:

Mitään kattavaa esitystä siitä, mitkä valmiit käännökset ovat jääneet syystä tai toisesta julkaisematta, ei ole olemassa. On kuitenkin ilmeistä, että kustantajien arkistoista samoin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistosta sekä muissa yhteyksissä säilytettävästä käsikirjoitusmateriaalista voisi löytyä kaikenlaista kiinnostavaa aineistoa (Riikonen 2007b, 306).

Kääntäjien näkyvyys tai näkymättömyys arkistoinstituutioissa on puhututtanut viime vuosina etenkin käännöstieteilijöitä ympäri maailman (ks. esim. Munday 2013, Paloposki 2014, Cordingley & Hersant 2021), ja aiheen tiimoilta on Suomessa käynnistynyt Koneen Säätiön rahoittama tutkimushanke Kääntämisen jäljet arkistoissa. Vuoden alussa aloitetun hankkeen tarkoituksena on kartoittaa kääntämiseen liittyviä aineistoja suomalaisissa arkistoissa, erityisesti SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmissa ja arkistoissa. Hankkeen yhtenä motiivina voi nähdä lisääntyneen kysynnän kääntämiseen liittyvälle aineistolle, jota tutkijat voivat hyödyntää eri tieteenaloilla kieli-, käännös- ja tekstuaalitieteistä kirjallisuuden ja historian tutkimukseen.

Mutta onko kääntämiseen liittyvien aineistojen löytäminen arkistoista kuin neulan etsintää heinäsuovasta? Miten lähteä luomaan kattavaa esitystä ei pelkästään Riikosen mainitsemista julkaisemattomista kokonaisista suomennoksista vaan myös muista kääntämisen alaan liittyvistä dokumenteista: luonnoksista, kesken jääneistä käsikirjoituksista, taittovedoksista, käännössopimuksista, kääntäjien päiväkirjoista, kirjeenvaihdosta kustantajien kanssa ja niin edelleen?

Pintaraapaisun tällaisen aineiston etsintään mahdollistavat arkistoluettelot. Moni arkistossa käynyt on tutustunut niihin, mutta kontekstia ja lisäarvoa tuottavista luetteloista käydään yllättävän vähän keskustelua ainakin kirjallisuudentutkimuksessa. Kirjallisuudentutkija Hanna Karhu totesi taannoin Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumissa järjestetyssä työpajassa (”Kääntäjien jäljet arkistoissa”, 21.5.2021), johon tämä kirjoituksenikin pohjautuu, että arkistoluettelo on kuin oma tekstilajinsa. Olen samaa mieltä. Tekstilajin opetteleminen vie oman aikansa, mutta sen oppimalla osaa tehdä tarkempia päätelmiä dokumenteista.

Työpajassa huomiota saivat erityisesti luettelot, joita on laadittu SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmista ja arkistoista. On sinänsä onnekasta, jos arkistoinstituutio ylipäätään laatii niitä, joten SKS:n arkistossa tilanteen voi sanoa olevan hyvä. Tutkimushankkeen puitteissa tehtyjen alustavien laskelmien mukaan luetteloita on noin 1000, mikä tarkoittaa sitä, että karkean arvion mukaan joka toisesta arkistosta ja kokoelmasta on laadittu luettelo. Niistä ainakin 300:ssa on paikannettavissa kääntämiseen tai käännöskirjallisuuteen liittyviä aineistoja.

Käsittelen seuraavaksi esimerkinomaisesti Juhani Siljon arkistoluetteloa ja siihen kytkettyä aineistoa, josta myös työpajassa syntyi keskustelua. Esimerkin on tarkoitus havainnollistaa luetteloista tyypillisesti esiin nousevia aineistollisia rikkauksia sekä haasteita, jotka liittyvät aineistojen kuvailuun.

Runoilija, kriitikko ja aforisti Juhani Siljo (1888–1918) ehti tehdä lyhyen elämänsä aikana mittavia töitä etenkin saksalaisen kirjallisuuden suomentajana. SKS:n arkistossa sijaitsevasta Siljon arkistosta löytyy hänen omaan tuotantoonsa liittyvien dokumenttien lisäksi runsas suomentamiseen liittyvä aineisto, joka sisältää muun muassa kokonaisia suomennoskäsikirjoituksia Gotthold Lessingin, Heinrich von Kleistin ja Henrik Ibsenin näytelmistä.

Osasta näytelmiä löytyy useampi käännösversio, joiden rinnakkainen tarkastelu mahdollistaisi Siljon käännösprosessin tarkastelun ja avaisi varmasti näkökulmia siihen, miten draamasuomennoksia työstettiin 1900-luvun alkupuolella. Arkistoluettelo ohjaa näiden käsikirjoitusten pariin, mutta niiden todellinen runsaus – esimerkiksi se, että samasta teoksesta saattaa olla useampi eri käännösversio – valkenee tutkijalle vasta aineiston nähtyään.

Näytelmien lisäksi Siljo suomensi runoja, joita sisältyy hänen julkaistuihin kokoelmiinsa. Luetteloa lukiessa onkin syytä havaita, että käsikirjoitusten alasarjassa ”Ca. Julkaistut runoteokset” mainitut dokumentit, kuten Selvään veteen -runokokoelmaan liittyvät kolme luonnosvihkoa, sisältävät käännöksiä. Lisäksi, niin kuin luettelon metatiedoista käy selville, luonnosvihkot sisältävät muita, kokoelmassa julkaisemattomia runosuomennoksia. Aineistoon paneutumalla huomaa, että tällaista lyriikkaa vihkoissa edustaa joukko isoja nimiä kuten Friedrich Schiller, Friedrich Nietzsche sekä Hermann Hesse.

Kääntäminen tulee esille Siljon arkistossa myös muualla kuin käsikirjoitusten sarjassa. Se ei välttämättä aina käy selväksi pelkästään luettelon avulla. Hänen aktiivisesta kriitikontyöstään on arkistossa todisteena 12 aakkostettua kuorta, jotka sisältävät kirjallisuusarvioita. Niitä ei ole eritelty luetteloon, mutta kuoria penkomalla ja konekirjoitettuja liuskoja silmäilemällä käy selville, että Siljo ei pelännyt tarkastella käännösten laatua arvioidessaan esimerkiksi Otto Mannisen ja Aarni Koudan Ibsen-suomennoksia.

Kun arkistoluetteloa lukee pidemmälle, ei voi välttyä havaitsemasta muiden kääntäjien läsnäoloa. Luettelossa mainitaan muun muassa Koudan painettu suomennos Nietzschen Antikristuksesta, joka sisältää oletettavasti Siljon merkintöjä. Kaikista huomattavimmin läsnä on kääntäjänäkin tunnettu Anna-Maria Tallgren (1886–1949), jonka tuottamaa aineistoa löytyy Siljon arkistosta satoja liuskoja – Tallgren kokosi aineistoa Siljo-elämäkertaansa varten. Tallgrenin jälki ylettyy Siljon arkistossa myös Siljon painettuihin runokokoelmiin, joiden marginaalit pursuavat Tallgrenin merkintöjä.

On siis tärkeä huomata, että kääntäjänä tunnetun toimijan, tässä tapauksessa Tallgrenin, aineisto ei välttämättä löydy kääntäjän omasta arkistosta – ainakaan silloin, kun arkisto on järjestetty kauan sitten tai sitä ei ole vielä revisioitu. Aineisto on usein limittäistä ja vuotaa muiden arkistonmuodostajien piiriin. Tällaisia voivat olla esimerkiksi puolison, kollegoiden, sanomalehtien tai kustantajien arkistot. On myös tyypillistä löytää käännösaineistoa lähtötekstin kirjoittajan arkistosta.

Lopuksi kiinnitän huomiota vihkoseen, joka löytyy erittelemättömänä sekalaisten käsikirjoitusten kokonaisuudesta. Siljo on pieneen vihkoon koonnut erilaisia listoja esimerkiksi ostettavista kirjoista. ”Suomennettaviksi”-niminen lista avaa kiehtovasti hänen toiveitansa käännettävistä kirjailijoista ja myös siitä, mitä listan nimistä lopulta suomennettiin hänen tai muiden kääntäjien toimesta.

Erityisen kiinnostavana pidän listan riviä ”A. Skram”, joka viittaa tanskalais-norjalaiseen Amalie Skramiin (1846–1905). Kirjailija sai pohjoismaissa paljon huomiota osakseen, mutta jäi Suomessa katveeseen ja lähes täysin kääntämättä (uudempaa tutkimusta edustaa Tuohela 2008). Skram on ainoa nainen Siljon listalla, ja onkin herkullista pohtia sellaista mahdollista maailmaa, jossa Siljo olisi lopulta ryhtynyt kääntämään Skramin tuotantoa ja tuonut häntä siten tunnetuksi Suomessa. Tähän urakkaan hän ei tiettävästi ryhtynyt.

Arkistoihin on kertynyt kuvailutietoja vuosikymmenten ja -satojen saatossa, ja niitä on laadittu erilaisin periaattein eri aikoina. Kääntäjän työ on nähty vähemmän arvokkaana kuin esimerkiksi kirjailijan, ja siksi arkistoinstituutioista löytää todennäköisemmin kirjailijoiden kuin kääntäjien nimillä arkistoja. Moni kirjailija kuitenkin käänsi, niin Siljokin. On siis osin kiittäminen hänen kirjailijuuttaan, että hänen suomentajuudestaan on säilynyt dokumentteja.

Kääntäjien jälkiä on kadonnut paljon, mutta nykyään alaan liittyvät dokumentit nähtäneen arkistoissa arvokkaampina kuin ennen, kun mikrohistorian suosio nousee ja katvealueisiin pudonneita, usein marginaalisia tahoja tuodaan entistä näkyvämmin esille. Niiden esiintuomiseen vaikuttavat myös tavat, joilla luetteloita laaditaan tai ennen kaikkea se, laaditaanko niitä ylipäätään.

SKS:n arkisto pitää kääntämiseen liittyviä dokumentteja arvokkaina, ja työpajassa puhunut arkistotutkija Tarja Soiniola suosittelee kääntäjiä ottamaan rohkeasti yhteyttä arkistoon ja sopimaan aineistoluovutuksista. Vain siten tulevaisuuden tutkijat voivat saada perusteellisen käsityksen siitä, mitä kääntäminen tarkoitti 2000-luvulla. Tämänhetkiselle tutkimukselle on onni, että arkistoista löytyy – ja tutkimushankkeemme piirissä paikannamme koko ajan lisää – kääntämiseen liittyviä dokumentteja menneiltä vuosisadoilta.

Cordingley, Anthony & Patrick Hersant (toim.) 2021. Archives de traduction / Translation Archives. Meta 66:1.

Munday, Jeremy 2013. The Role of Archival and Manuscript Research in the Investigation of Translator Decision-Making. Target 25:1, 125–139.

Paloposki, Outi 2014. Arki löytyy arkistosta: arkistot ja niiden käyttö käännöstutkimuksessa. MikaEL. Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu  8, 119–130.

Riikonen, H. K. (päätoim.) 2007a. Suomennoskirjallisuuden historia 1. Helsinki: SKS.

Riikonen, H. K. (päätoim.) 2007b. Suomennoskirjallisuuden historia 2. Helsinki: SKS.

Tuohela, Kirsi 2008. Huhtikuun tekstit: kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia 1870–1900. Helsinki: SKS.