Kalevanpojat kansanperinteen sankareista Helvetin enkeleiksi – sananen kääntämisestä ja sanojen saamista merkityksistä Agricolan ja suomen kielen päivänä

Reformaatioajan ja laajemmin uuden ajan alun Euroopassa Raamatun tekstien kääntäminen kansankielille oli yleisesti ajankohtaista toimintaa. Kääntämisen strategiat ja käytänteet puhuttivat kirjallisen työn tekijöitä, ja erilaisia tekstejä käännettäessä noudatettiin erilaisia toimintamalleja. Näkemys, jonka mukaan Jumalan sanaa eli pyhää tekstiä tulee kääntää muuttamatta, on hyvin vanha. Tämä oli johtoajatuksena myös reformaatioajan kansankielisissä raamatunkäännöksissä. Sen rinnalla seurattiin yleisesti auktoriteetti Martin Lutherin näkemystä, jonka mukaan käännöksissä tuli käyttää tavallisen kansan ymmärtämää ja sen jokapäiväiseen elämänpiiriin kuuluvaa kieltä.

Raamatuntekstejä käännettäessä haasteellista on, että tekstit kertovat ajallisesti ja paikallisesti hyvin kaukaisista asioista. Usein näihin ympäristöihin ja kulttuureihin liittyville asioille ja ilmiöille ei ole ollut olemassa nimityksiä pohjoisen Euroopan kulttuurisissa konteksteissa. Lutherin käsityksen ja linjan mukaisesti kääntäessä olikin tärkeintä pyrkiä välittämään tekstin, ei yksittäisten sanojen, merkityksiä. Tämä näkyy erityisesti siinä, että lainasanojen sijaan suosittiin kohdekielen sanastoa.

Kalevanpoikien matka kirjallisessa kulttuurissa alkaa heti Mikael Agricolan teoksista. Ilmauksen Kalevanpojat kirjallinen ensiesiintymä on Agricolan vanhatestamentillisiin teoksiin lukeutuvan Psalttarin (1551) esipuheen kuuluisassa epäjumalten luettelossa. Tekstissä Kalevanpojat esiintyvät perinteisessä kansantarinoistakin tutussa merkityksessä suurina ja voimakkaina sankarihahmoina, jotka saattoivat vaivatta niittää tai kaataa suuriakin aloja niittyä, peltoa tai metsää:

Seuraavan kerran Kalevanpojat tavataan Raamatun käännöksen yhteydessä vuoden 1685 Bibliassa – tällä kertaa varsinaisessa raamatuntekstissä. Tässä Henrik Florinuksen laatimassa toisessa suomenkielisessä kokoraamatussa Kalevanpojat esiintyvät kahdessa yhteydessä. Ensimmäisessä tapauksessa on kyse Lähi-idässä asuneen jättiläiskansan suomennoksessa saamasta nimityksestä (1. Moos 14:5):

Käännösratkaisu on säilytetty sata vuotta myöhemmässä Anders Lizeliuksen uudistamassa raamatunlaitoksessa:

Käännösratkaisulle löytyy selitys ja esikuva Lutherin Raamatusta, jossa käytetään käännösvastineena saksankielistä jättiläistä tarkoittavaa nimitystä die Riesen. Ruotsalaisessa Raamatussa (1541) on puolestaan päädytty lähtötekstiin perustuvaan lainasanaan Refar. Vasta 1900-luvun suomenkielisissä raamatunlaitoksissa Kalevan pojat vaihtuvat refalaisiin:

Myös toisessa Florinuksen Raamatun tapauksessa Kalevanpojat viittaa suurikokoiseen kansaan, nyt anakialaisiin (4. Moos 13:33): hirmuiset Enakin pojat calewan pojista [periytyvät]. Nykykäännöksessä puhutaan jättiläisistä ja jättikokoisista anakilaisista (1992).

Agricolan Vanhasta testamentista kääntämiin teksteihin ei lukeudu edellä käsiteltyjä Mooseksen kirjojen jakeita. Vastaavien jakeiden käännösratkaisua pääsee kuitenkin tarkastelemaan ensimmäisestä suomenkielisestä kokoraamatusta eli vuoden 1642 Bibliasta. Ilmenee, että siinä refalaisia edustaa niin ikään kotoisen kansanperinteen olennot: Hiidet.

Tässä lyhyessä esittelyssä ei ole mahdollista syventyä kalevanpojilla ja hiidellä itämerensuomalaisessa perinteessä tavattuihin merkityksiin ja uskomusolentojen välisiin eroihin ja yhteyksiin. Lyhyesti voidaan kuitenkin todeta, että nimityksiä Kalevanpoika ja Hiisi tapaa käytettävän myös kansanperinteessä samoista tai samankaltaisista olennoista – jättiläisistä.

Kiinnostavia lähteitä sanojen eri aikoina kirjoitetussa kielessä saamia merkityksiä tarkasteltaessa ovat sanakirjat. Varhaisista suomen selityskielenä sisältävistä sanastoista ensimmäisessä eli Eric Schroderuksen kirjasessa vuodelta 1637 calewan poica annetaan latinan, ruotsin ja saksan jättiläistä merkitsevien sanojen (gigas, reese, hiette, der Riese) suomalaisvastineena. Vuonna 1644 ilmestyneessä sanastossa Variarum rerum vocabula latina esiintyy jättiläisen merkityksessä kalevanpojan rinnalla myös hiisi. Florinus mainitsee omassa tulkkisanakirjassaan vain kalevanpojat. Nykyiset yleisluonteiset lainaperäiset sanat jätti ja jättiläinen mainitaan kirjallisina ensiesiintyminä vasta 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Hiisi-sanan ensiesiintymä suomenkielisissä kirjallisissa lähteissä on Kalevanpoikien tapaan Agricolan Psalttarin esipuheen luettelossa. Hiisi viittaa tekstissä metsänhaltijaan, jonka puoleen on käännytty ilmeisesti suurriistaa pyydettäessä. Agricola käyttää näistä eläimistä sanaa metsäläinen. Kansanuskomuksissa hiisi on ollut mahtava ja pelottava olento, joka on yhdistynyt kristillisenä aikana paholaiseen.

Hiisi esiintyy Agricolalla myös kahdessa muussa yhteydessä. Molemmat tapaukset liittyvät Vanhan testamentin suomennokseen ja kummassakin on kysymys elävän olennon sijaan paikasta. Molemmissa tapauksissa Agricolan käyttämien lähtötekstien vastineet merkitsevät korkealla sijaitsevaa uhraamispaikkaa. Ensimmäinen tapaus esiintyy varsinaisessa raamatuntekstissä, jossa on puhe uhraamisella vihastuttamisesta ja epäjumalilla ärsyttämisestä (Ps. 78:58):

Nykysuomennos kuuluu seuraavasti:

Toinen tapaus esiintyy varsinaista raamatuntekstiä selittävässä reunahuomautuksessa. Latinankielisessä lähtötekstissä puhutaan vain korkeista paikoista, mutta Agricola selvittää monisanaisemmin, että epäjumalia palveltiin hiisissä, pyhissä metsissä, kukkuloilla ja vuorilla. Hän lisää vielä, että eläimiä uhrattiin ja syötiin pirun kunniaksi ja todellisen Jumalan pilkaksi. – Uskomusperinteessä Hiiteen on paikkana liittynyt uhraamista ja vainajien palvontaa. Se on ymmärretty myös pahaksi tuonpuoleiseksi ja rinnastettu Helvettiin.

Kirkkoherra Laurentius Petri käsittelee vuonna 1670 painetussa saarnajulkaisussaan Christillinen Saarna Engeleistä (1670) hyviä ja pahoja enkeleitä. Tässä raamatuntekstiä avaavassa tekstissään hän selvittää kaikkien enkeleiden olleen alun perin hyviä. Osa enkeleistä rikkoi kuitenkin Jumalan tahtoa vastaan ja joutui karkotetuksi taivaasta. Jumala syöksi heidät ikuiseen pimeyteen ja Helvetin vankeuteen.

Laurentius Petri luettelee hyvien enkelien nimityksiä, joita ovat Herran enkeli, pyhä enkeli, valkeuden enkeli ja Jumalan voiman enkeli. Pahoja enkeleitä suomalaiset ovat hänen mukaansa kutsuneet vanhastaan piruiksi, hiisiksi ja kalevanpojiksi. Todettakoon, että myös Raamatun tekstien tulkinnoissa jättiläiskansojen ja langenneiden enkeleiden välillä on esitetty olevan yhteyksiä. Laurentiuksen lista jatkuu käsittäen tonttukupit, ajattaron, liekkiöt, mustamiehet, mäkimiehet, peikot, kratit, ruhjakat, lemmot, kapeet, näkit, merineitseet ja Toisen pojan. Pitkässä listauksessa lueteltujen suomalaisen kansanuskon haltijaolentojen yhteys Raamatun langenneisiin enkeleihin jää melkoisen löyhäksi ja epäselväksi. Lähinnä kysymys onkin kansanperinteen uskomusolentojen yleisestä demonisoinnista ajan kristillisessä opetuksessa.

Suomalaisen uskomusperinteen Kalevanpoikien ja Hiisien käyttö raamatunsuomennoksissa on kiinnostava esimerkki luterilaisen ja yleisemminkin protestanttisen raamatunkääntämisen kohdekulttuuriin sopeuttavasta strategiasta ja kansan uskomusperinteen ja kristillisen kulttuurin kohtaamisesta uuden ajan alun kirjallisissa teksteissä. On tosin kysyttävä, missä määrin tarkastellussa tapauksessa voidaan ajatella olevan kyse strategisesta sopeuttamisesta tai mukauttamisesta ja missä määrin tietynlaisesta pakkotilanteesta, jossa kääntäjä on joutunut paremman puutteessa käyttämään kielessä olemassa olevaa ilmausta uudenlaisessa kontekstissa ja aiemmasta osin poikkeavassa merkityksessä.

Anttonen, Veikko 2007: Agricolan Psalttarin esipuheen pakanalliset jumalat. Agricolan aika. Kaisa Häkkinen & Tanja Vaittinen toim. Helsinki: BTJ Kustannus.

Heininen, Simo 2008: Mikael Agricolan Vanhan testamentin reunahuomautukset. Suomi 196. Helsinki: SKS.

Jussila, Raimo 1998: Vanhat sanat. Vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä. SKST 696. KKTJ 101. Helsinki: SKS.

Kauko, Mikko, Miika Norro, Kirsi-Maria Nummila, Tanja Toropainen & Tuomo Fonsén (toim.) 2019: Languages in the Lutheran reformation. Textual Networks and the Spread of Ideas. Crossing Boundaries 10. Amsterdam: Amsterdam University Press.

Klemettinen, Pasi 2022: Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit. 2. painos. Helsinki: SKS.

Sarajas, Annamari 1956: Suomen kansanrunouden tuntemus 1500–1700-luvun kirjallisuudessa. Helsinki.

Siikala, Anna-Leena 2019: Suomalainen šhamanismi – mielikuvien historiaa. SKST 565. 5. painos. Helsinki: SKS.

Simonsuuri, Lauri (toim.) 2018: Myytillisiä tarinoita. SKST 229. 6. painos. Helsinki: SKS.

Suomen murteiden sanakirja. KKTKJ 36. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Regina Toepfer, Peter Burschel & Jörg Wesche (toim.) 2021: Übersetzen in der Frühen Neuzeit – Konzepte und Methoden. Concepts and Practices of Translation in the Early Modern Period. Berlin: J.B. Metzler.