Kestävät kantamat

Voiko matkailua suunnitella? Kysymys vaivasi minua. Ryhdyin tuumasta toimeen ja kutsuin eri alojen asiantuntijoita tekemään kanssani kirjaa Matkailunkestävä Suomi? Vastuullinen suunnittelu kulttuuri- ja luontoympäristöissä (SKS 2023).

Olin nimittäin havainnut, että ympäristölleen vaikutuksia aiheuttavia matkailuhankkeita tupsahtelee julkisuuteen eri puolilla maata – järjestään paikallisten asukkaiden yllätykseksi. Hankkeet eivät näytä automaattisesti vaalivan paikallisille merkityksellisiä ympäristöjä.

Tupsahtamista seuraa usein vuosia, jolloin paikalliset asukkaat vuorotellen murehtivat ja tekevät valituksia kaavapäätöksistä. Epävarmuus varjostaa sekä asukkaiden elämää että matkailuyrittäjien liiketoimintaa. Luonnoneläimet, joiden elämänpiiriä ratkaisut koskevat, ovat onnekseen tietämättömiä koko asiasta – kunnes kohtalon hetki koittaa.

Eikö matkailuhankkeita kannattaisi suunnitella sovittamalla ne alusta asti yhteen kaupunkikulttuurin, paikallisen yhteisön hyvinvoinnin ja luonnon ekosysteemien kanssa?

Lähdettäessä liikkeelle yhteisölähtöisesti, eli paikan asukkaiden ehdoilla, matkailusuunnittelu sisältyy kaupunki- ja yhdyskuntasuunnitteluun. Matkailu ei ohene kunnan elinvoiman lisämomentiksi. Se on osa virkistyksen, liikunnan, vapaa-ajan ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ympäristöjä niin asukkaille kuin vierailijoillekin.

Palveluja myydään, mutta kaikille avoin julkinen tila on aitojen kaupunkien ja kylien maamerkki ja vetonaula. Muistetaan myös, että viheralueet ja lähiluonto ovat korvaamattomia kaikelle elolliselle.

Ymmärretään, että asuinalueet ovat paikallisten asumista varten, ja että matkailijoiden majoittaminen on ammattitaitoa, koulutusta ja kokemusta vaativaa työtä ja turvallisuusosaamista.

Hyödynnetään paikallisten asukkaiden monipuolista asiantuntijuutta ja kotiseututuntemusta. Parhaimmillaan matkailuhanke jopa käynnistyy eri aloja edustavien paikallisten vetämänä.

Kiinteistöjalostuslähtöinen suunnittelu puolestaan kehittää kiinteistöjä, ei niinkään asuin- ja virkistysalueita – tai edes matkailua. Matkailun kehittyminen ja petipaikkojen lisääntyminen eivät ole synonyymejä. Kiinteistösijoitushankkeet tulevat usein asukkaiden tietoon vasta kun hankkeiden tavoitteet, kustannukset ja toimijat on päätetty.

Suunnittelu on nopeaa ja hierarkkista. Sillä haetaan kiinteistön taloudellisen tuottavuuden maksimointia. Kieli on strategista, jotta asiat yksiulotteistuvat ja tehostuvat. Käytetyillä mittareilla visioidaan vain määrällisiä ja taloudellisia vaikutuksia.

Kansainvälisillä sijoittajilla on verraten harvoin kosketuspintaa paikalliseen elämään.

Uskaltaisikohan tällaista etenemistä luonnehtia monitieteisellä tiedolla johdettavaksi, moniammatilliseksi, osallistavaksi ja tulevaisuuden planetaarisia haasteita ennakoivaksi suunnitteluksi?

Yhteisölähtöisellä matkailusuunnittelulla on nähdäkseni vaihtoehtoaan monipuolisemmat eväät ymmärtää asumisen ja vierailemisen väliset suhteet osana kulttuurista, sosiaalista ja ekologista hyvinvointia.

Aina on liikuttu. Paikat syntyvät myös suhteista toisiin paikkoihin. Kulkuyhteydet ihmisen kumppanilajien habitaattien välillä pitävät osaltaan ainutlaatuiset paikalliset ekosysteemit elävinä.

Keinot ovat osallistavat, tavoitteet ylisukupolviset. Suunnittelu nojaa vuosisatoja taakse- tai eteenpäin. ”Entiset elävät meissä”, kuten professori Veli-Pekka Lehtola on todennut. Edeltä menneiden työn ja taidon jäljet näkyvät rakennettuna kulttuuriympäristönä, jota historia- ja tulevaisuustietoinen sukupolvi haluaa säilyttää ja pitää kunnossa.

”Paikallista väriä” tarjoavat vanhat rakennukset sopivat oikein hyvin yhteisölliseen käyttöön tai hotelleiksi. Majataloille on ollut aina tarvetta ja toivottavasti on tulevaisuudessakin!

Kulttuuriympäristöjen ja vanhojen hotellien arvostaminen oikea-aikaisella kunnostamisella ei siis merkitse maankäyttöä ohjaavalle kaavoitukselle ”nollavaihtoehtoa” kaiken ennalleen jättämisen – käytännössä taloja raunioittamisen – mielessä. Päinvastoin: se edustaa aktiivista, ennakoivaa ja ammattitaitoista työtä kulttuuriympäristöjen hyväksi.

Helposti ajatellaan, että kasvava uudisrakentaminen edustaa elinvoimaista, kovaa ja yhdellä sanalla miehekästä periaatetta. Vanhojen rakennusten korjaaminen voidaan tällöin ”käänteisarvottaa” hoivaavaksi, pehmeäksi ja naiselliseksi periaatteeksi.

Kulttuurissamme on tapana sukupuolittaa ja samalla arvottaa asiat näin. Miehekkäänä pidetyn periaatteen ylivalta on valitettavasti johtanut tilanteeseen, jossa koko planeetan ekosysteemi tarvitsee kipeästi nimenomaan hoivaa ja erilaisten tarpeiden ennakointia.

Kun arvostetaan sitä, mitä kaupungissa jo on, minimoidaan rakentamisen tuottama hiilijalanjälki. Kiertotalous rakennusmateriaaleissa ja vanhan korjaamisen ensisijaisuus vaikuttavat kaikkien eliölajien tulevien sukupolvien elinolosuhteisiin.

Kovia faktoja.

Valokuvataiteilija Juha Suonpään teos kirjamme kannessa tarjoaa näkymän tuttuun suomalaiseen maisemaan ja maiseman katselemisen klassiseen kuvastoon, jonka arkkityyppi on maisemaa vuoren laelta katseleva aatelismies Caspar David Friedrichin maalauksessa Vaeltaja sumumeren yllä noin vuodelta 1818.

Maalausta versioivassa valokuvassa maiseman katsoja on outo, merkillinen, huvittavakin hahmo, joka voi aiheuttaa kuvan katsojalle myös epämukavan olon. Oloa kuvaa englanninkielinen sana uncanny, joka tarvitsee suomeksi kääntyäkseen useamman sanan: outo ja vieras, salaperäisellä tavalla häiritsevä, yliluonnollinen, levottomuutta ja pelkoa herättävä.

Valokuvateos purkaa ylhäältä alaspäin katsomalla hallitsemisen itsestäänselvyyden ja luonnollisuuden.

Olisiko aika purkaa myös ikuiseen kasvuun tähtäävän matkailun kehittämisen itsestäänselvyydet?

Lähestymme planetaarisen ajanlaskun taitekohtaa. Kohta on liian myöhäistä siirtyä kestävyyspuheista tekoihin: vastuullisiin tapoihin organisoida työelämä ja sen vastapainoksi ajateltu lomaelämä matkailemalla.

Voiko matkailua suunnitella? Voiko matkailu pysyä kohtuudessa?