Kirkko ja papisto osana varhaismodernin ihmisen elämää

Varhaismodernina aikana kirkko oli vahvasti läsnä ihmisten elinkaaressa alusta loppuun saakka. Ihminen eli osana seurakuntaa, ja siitä sulkeminen oli erittäin vakava rangaistus, ja siunatun maan ulkopuolelle hautaaminen kauhistus. Kuuliaisen alamaisen tuli käydä kirkossa ja noudattaa kirkon ja kruunun yhteiskunnalle yhdessä asettamia rajoja ja normeja. Kirkko ja papisto merkitsivät varhaismodernille ihmiselle ja häntä ympäröivälle yhteiskunnalle paljon enemmän. Kirkko oli kokemusympäristö, joka toi uskonnon lisäksi kulttuurin, politiikan ja hallinnon alamaisten ulottuville valtakunnan jokaiseen kolkkaan.

Astuessaan kirkonmäelle varhaismodernin ajan ihminen saapui pitäjän keskeiselle paikalle. Seurakunnan kirkko oli yhdessä rahoitettu ja rakennettu julkinen rakennus, joka kokosi pitäjän väen pyhäpäivisin yhteen. Erityisinä juhlapäivinä kirkonmäki oli tungokseen asti täynnä. Kaikki säädyt ja yhteiskuntaryhmät kokoontuivat yhtä aikaa yhteiseen paikkaan ja yrittivät mahtua myös kirkkotilaan sisälle. Kirkossa oli tilaa vain rajoitetulle määrälle penkkejä, jotka oli jaettu pitäjän tilanhaltijoille ja talollisille. Muu väki, kuten talojen nuoriso, palkolliset sekä kasvava joukko tilattomia, kuten torpparit, mäkitupalaiset ja ruotusotilaat, joutuivat ahtautumaan penkkirivien taakse tai seisomaan käytävillä. Tilanahtautta pyrittiin ratkaisemaan rakentamalla lehtereitä sekä entistä suurempia kirkkoja. Suuria emäseurakuntia jaettiin pienempiin saarnahuonekuntiin tai kappeliseurakuntiin. Samalla kauimmaisina asuvien pitäjäläisten kirkkomatkat lyhenivät, kun jumalanpalvelukset ja toimitukset tulivat lähemmäksi. Myöhemmin monet kappelit itsenäistyivät omiksi seurakunniksi ja pitäjäksi.

Kirkossa varhaismodernille ihmiselle avautui kurkistusaukko ympäröivään yhteiskuntaan sekä laajemmin eurooppalaiseen kulttuuriin ja kristikuntaan. Kirkot poikkesivat rakennettuina tiloina arkisista asumuksista sekä työskentelytiloista. Korkealle nouseva katto, lasi-ikkunat, maalaukset, kaiverrukset, kyntteliköt ja ehtoollisastiat olivat koko kansan nähtävissä ja koettavissa. Kynttilöiden valo, liturgisten tekstiilien juhlalliset koristelut ja hopeoiduista astioista tarjottu ehtoollinen toivat syrjäisimmänkin kappelin asukkaille häivähdyksiä muutoin vain harvojen nauttimisista ylellisyyksistä. Kirkon esineistössä ja sisustuksessa oli myös muistoja niiden lahjoittajista ja menneistä sukupolvista.

Jumalanpalvelusta ja kirkollisia toimituksia johti pappi. Koon mukaan seurakunnassa saattoi toimia kirkkoherran lisäksi kappalainen, pitäjänapulainen sekä näiden henkilökohtaisia apulaispastoreita. Seurakunnat eivät voineet toimia ilman papistoa, joka vastasi esimerkiksi lasten kastamisesta, avioparien vihkimisestä sekä kuolleiden hautaamisesta. Näillä toimituksilla oli myös yhteiskunnallisesti laajempi merkitys. Syntymiseen, avioliiton solmimiseen ja kuolemaan liittyy esimerkiksi juridisia omistus- ja perintöoikeuksia ja velvollisuuksia, joiden voimaan astumisen pappi ja paikalla oleva seurakunta ikään kuin todistivat kirkollisen toimituksen yhteydessä. Samalla tavalla kirkossa luetut seurakuntalaisia koskevat kuulutukset toivat ihmisten tietoisuuteen yhteisön jäsenten elämässä tapahtuvia muutoksia. Pitkään samassa seurakunnassa toiminut pappi saattoi virkauransa aikana kastaa, päästää ripille ja vihkiä avioliittoon useita ikäluokkia. Näin seurakunnan papisto osallistui kiinteästi ihmisten elämänkaaren merkittävimpiin käännekohtiin ja juhlahetkiin.

Koska hajallaan asuvat ihmiset kokoontuivat yhdessä kirkkoon, oli se myös virallisten ja epävirallisten uutisten levitykselle oivallinen tila. Ajankohtaisista asioista kuuleminen oli myös erittäin tärkeä syy osallistua jumalanpalveluksiin. Keskushallinto nimittäin lähetti papistolle ääneen luettavaksi uutisluonteisia kuulutuksia, jotka papiston oli viivyttelemättä luettava seurakuntalaisille saarnan jälkeen. Samalla luettiin myös alueellisia ja paikallisia pikku-uutisia. Näin varhaismodernissa yhteiskunnassa seurakuntaverkosto levitti tietoa tehokkaasti valtakunnan keskuksista provinsseihin. Samalla käsitys esivallasta ja valtakunnasta piirtyi ihmisten mieliin. Näitä mielikuvia vahvistettiin vielä erityisillä esirukouksilla ja rukouspäivillä, joissa muistettiin kruunun ohjeistamia aihepiirejä ja toimijoita.

Papisto ei palvellut vain seurakuntaa varhaismodernina aikana, vaan se toimi myös merkittävänä toimijana ja välittäjänä keskushallinnon ja paikallistason välillä. Seurakunnat hoitivat esimerkiksi sosiaalisektorin tehtäviä, jotka sittemmin annettiin kuntien tehtäviksi. Näin ollen kirkonmenojen jälkeen kokoontui muutaman kerran vuodessa pitäjänkokous, jossa maanomistajat ja tilanhaltijat päättivät kirkkoherran johdolla yhteisistä asioista. Ylipäätään jumalanpalvelusten jälkeen oli aikaa tavata sukulaisia ja ystäviä kirkonmäellä ja vaihtaa kuulumisia. Se oli myös hyvä tila pienimuotoiselle kaupankäynnille, työtilaisuuksien tiedusteluille ja vaikkapa tulevan puolison tarkkailuun.

Papisto piti väestöstä tarkkaa kirjaa. Alun perin kristinuskon perustietojen testaamiseksi ja ehtoolliskäyntien kontrolloimiseksi luotu väestökirjanpito tarkentui vähitellen. Patriarkaalisesti kylä kylältä ja talo talolta etenevästi laaditut kirkonkirjat heijastelivat kotitalouksia ja perhekuntia. Tilattoman väestön kasvun ja sitä myötä liikkuvuuden lisääntymisen myötä papisto sai ponnistella yhä tarkemmin pitäessään kirjaa palveluspaikkoja vaihtavista palkollisista ja vuokramökeistä toisiin muuttavista itsellisistä. Myös keskushallinto käytti papiston paikallistuntemusta hyväkseen ja vaati papistoa esimerkiksi keräämään keskitetysti tietoja seurakunnista maailman ensimmäisen väestötilaston eli ns. taulustolaitoksen luomiseksi. Näiden ainutlaatuisten papiston laatimien lähteiden kautta on mahdollista tarkastella esimerkiksi yksilöiden elämänpolkuja tai laajempien joukkojen väestöhistoriaa.

Karl Emanuel Janssonin teos Sakariston ovella, 1874. Kuva: Kansallisgalleria / Antti Kuivalainen. https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/609272

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Ella Viitaniemi

FT Ella Viitaniemi toimii tutkijana Tampereen yliopistossa Historian oppiaineessa. Hänen tutkimuksensa kohdistuu varhaismodernin ajan yhteiskuntahistoriaan, poliittisen kulttuuriin, hallinto- ja sosiaalihistoriaan, jotka usein ovat kytköksissä kirkkoon ja papistoon. Viitaniemen toimittama kirja Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600–1800 avaa näkymän kirkon ja papiston rooliin ihmisten arjessa varhaismodernissa yhteiskunnassa.

Uutiset ja puheenaiheet

14.6.2024 - Blogi

Kansatieteilijä Tyyni Vahterin Karjala

10.6.2024 - Uutiset 1

Miten Suomi asutettiin? Tuore historiateos kertoo Suomen rakentamisen tarinan Ylä-Savon asutushistoriasta käsin

4.6.2024 - Uutiset

SKS:n Finna yhdistää nyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto- ja kirjastoaineistot