Kohtalokkaat vedenhaltiat

Merenneidot ovat monille tuttuja niin kirjallisuudesta, elokuvista kuin muustakin taiteesta ja populaarikulttuurista, mutta millaisia ovat suomalaisen kansanperinteen merenneidot ja muut vedenhaltiat? SKS:n arkistosta löytyy runsaasti erilaisista vedenhaltioista kertovaa mielenkiintoista aineistoa eri puolilta Suomea. Tavallaan ei ole yllättävää, että vedenhaltioista kerrotaan niin paljon, onhan Suomi täynnä järviä ja meren äärellä. Kansanperinteen mukaan vedessä, kuten monissa muissakin paikoissa, ajateltiin olevan omat haltiansa.

Vedenhaltioita kutsuttiin aineistossa monilla eri nimillä, kuten vetehinen, näkki, vedenneito, tai esimerkiksi norjankielisestä havsfru-sanasta juontuen aavruuva. Varmasti tunnetuin vedenhaltian olomuoto on kalanpyrstöinen, nuori kaunis neito. Tällainen on suomalaisenkin kansanperinteen vedenhaltia usein. Vedenneidoilla oli aineiston mukaan usein tapana istua rantakivellä kampaamassa erikoisen pitkiä hiuksiaan ja peseytyä heitellen suuria rintojaan olkiensa yli. Vedenhaltia saattoi kuitenkin olla myös pyrstötön ihmismäinen hahmo, kuten vanha, parrakas ukko. Se saattoi yhtä hyvin myös ilmestyä jopa eläimen, kuten kalan, ketun tai käärmeen hahmossa.

Sortavalasta kerrotaan tarinaa miehestä, joka meni järvelle uittamaan hevostaan. Hevosen viereen ilmestyi suuri, koiraa muistuttava peto, joka alkoi jahdata hevosta. Hevonen kauhistui ja pakeni rantaan. Olennon arveltiin olevan veden haltia. Vedenhaltia saattoi myös muuttaa muotoaan: erään iisalmelaisen kertomuksen mukaan vedessä kahlaava hevonen muuttui puunkorkuiseksi mieheksi.

Vedenneidoilla on tunnetusti monissa tarinoissa ollut tapana lumota kalastajia ja merenkävijöitä, ja tämä lumoutuminen koituikin monen merimiehen kohtaloksi myös suomalaisissa uskomustarinoissa. Kuolema tai onnettomuus vedenhaltian vaikutuksesta saattoi kuitenkin kohdata myös esimerkiksi rannoilla aikaansa viettäneitä naisia. Pelkkä vedenhaltian huuto tai näyttäytyminen saattoi olla kuoleman enne, mutta joskus vedenhaltiat myös itse vetivät ihmisiä veteen yrittäen hukuttaa näitä.

Kaikki vedenhaltiat eivät kuitenkaan olleet pahaenteisiä tai pahantahtoisia, vaan ne saattoivat myös auttaa ihmisiä tai enteillä rakkautta ja onnea. Vedenhaltiat joskus myös pelastivat ihmisiä hukkumiselta. Vedenhaltioilla saattoi olla niin suotuisia kuin epäsuotuisiakin vaikutuksia kalaonneen. Joissakin kertomuksissa huonon kalaonnen selitys oli se, että vedenhaltiat tarvitsivat kalat itselleen. Joskus ihmisten omat toimet vaikuttivat vedenhaltioiden käytökseen, sillä toisinaan haltiat halusivat esimerkiksi kostaa kokemansa vääryyden. Jos ihminen loukkasi vedenhaltiaa, ihmisellä ei juuri ollut enää asiaa vesille, jos halusi välttyä vedenhaltian kostolta.

Suomalaisessa kansanperinteessä mielenkiintoinen vedenhaltioihin liittyvä piirre on, että niillä usein oli omaa karjaa, veden lehmiä. Veden lehmät muistuttivat paljolti tavallisia lehmiä, mutta elivät vedessä. Alavudelta kerrotaan tarinaa, jonka mukaan rannasta löytyi hylätty tyttölapsi, joka otettiin erääseen taloon kasvattitytöksi. Tyttö kuitenkin aina kaipasi rannalle. Aikuistuttuaan tyttö meni naimisiin ja puolisonsa kanssa järvellä soudellessaan yhtäkkiä osoitti veteen ja sanoi: ”voi tualta näkyy meidän rannin viiri, ja meidän kultaanen orsi”. Tyttö palasi sitten kotiinsa vedenalaiseen maailmaan eikä enää tullut takaisin maan päälle. Kuului vain, kun hän kutsui veden lehmiään.

Kristiinankaupungissa taas tarinan mukaan erään kapteenin laiva pysähtyi itsestään keskelle merta. Silloin merestä ilmestyi vedenneito, joka halusi ostaa suolaa. Hän johdatti kapteenin vedenalaiseen valtakuntaan viemään ostetut suolat. Merenneitoon ihastunut kapteeni halusi viedä neidon mukanaan omaan maailmaansa, mutta merenneito masentui ja kuoli siellä suruun ja ikävään. Lopulta kapteenikin kuoli.

Vedenhaltiat monine olomuotoineen ja erilaisine luonteineen vaikuttavat suomalaisessa kansanperinteessä olevan kesyttämättömiä ja vahvatahtoisia olentoja, jotka maan päällä eläessäänkin kaipaavat aina takaisin vedenalaiseen kotiinsa.

Vedenhaltioista voi lukea SKS:n arkiston uskomustarinakortiston lisäksi myös Eija Timosen ja Maileena Kurkisen Vedenhaltijat-kirjasta (SKS 1988).