Kun tietokirjailijaa viedään

Kaunokirjallisuuden tekijät kertovat usein, miten heidän henkilönsä alkavat elää omaa elämäänsä. Tyypillisintä tämä on kuulemma jännäreissä – poloinen dekkaristi ei voi kuin katsoa vierestä, kun tomera etsivä touhuaa omiaan, ja kirjata tapahtumat muistiin.

Sama voi kyllä tapahtua tietokirjailijallekin. Puhun kokemuksesta.

Kun aloittelin tänä syksynä ilmestynyttä Propagandaa Itä-Karjalaan -teosta, sain Simojoen suvulta käyttööni muutamia Miika ja Arvi Simojoen läheisilleen kirjoittamia kirjeitä. Veljekset kulkivat heinä-elokuussa 1941 hyökkäävän armeijan mukana, toinen tykistöpatterin päällikkönä, toinen sotilaspastorina.

Erityisesti Miikan ensimmäinen postikortti teki vaikutuksen. Käsiala oli hieman huteraa, kuin kannon päällä kirjoitettua. Sellaiseksi sen omassa käsikirjoituksessani luokittelinkin.

Korpivaellukseen oli lähes pakko eläytyä. Myös 2010-lukua elävän akateemisen tutkijan. Olin tuntevinani, mitä veljesten mielessä liikkui: veljessarjan vanhin, talvisodassa kaatunut Elias, oli heimosotien aikaan kulkenut juuri niissä samoissa maisemissa, missä vantterat työhevoset kiskoivat tykkejä yhä kauemmas itään. Yritin pysytellä asialinjalla, mutta kirjeet toivat työpöydälleni asumattoman korpiseudun pienine järvineen, loputtoman hyttysten ininän ja lähistöltä kaikuvan tykinjyskeen. Tietokoneen ympärillä pyöri upseereita, jotka onkivat soppakaloja silloin kun aseet eivät puhuneet ja joivat mesimarjamehua, jota joku oli onnistunut kuljettamaan repussaan Kuopiosta asti. Pakkohan niitä kirjetekstejä oli referoida kun kotona tehdyt korput tuntuivat maistuvan tutkijankin suussa.

Sitten päämaja määräsi Miika Simojoen aluepäälliköksi Petroskoihin, kaupunkiin jonka suomalaiset olivat juuri vallanneet ja antaneet sen nimeksi Äänislinna. Kirjeet loppuivat, jäljet häipyivät. Myöhemmin kuulin, että kummankin veljeksen kirjeet oli sodan jälkeen hävitetty.

Kirjoitan mielelläni narratiivisia tietokirjoja, jos vain aihe siihen taipuu. Tällä kertaa valmiina oli draaman kaari eli alku, keskikohta ja loppu: miehityksen jälkeen kolme vuotta työtä, sitten äkkikäänne ja nopea lähtö. Dokumenttien pohjalta saatoin vain todeta että näinhän se meni: kun Itä-Karjala-innostus hälveni, puurtaminen alkoi puuduttaa. Se näkyi hienovaraisesti asiakirjojen sanavalinnoista ja siitä, että johdon toimia alettiin ruohonjuuritasolla kyseenalaistaa.

Kirjani keskushenkilö vain ei oikein suostunut olemaan kaiken keskipisteenä. Miehitysaikana aluepäällikkö allekirjoitti asiapapereita, piti puheita, isännöi korkea-arvoisia vieraita, pyörähti pari kertaa TK-miesten kameroiden ulottuville. Arkistolähteiden valossa hän oli samanlainen harmaapukuinen toimija kuin se koko sotilashallinnon palveluksessa oleva virkamieskunta, jonka Suomi oli itärajansa taakse komentanut. Miika Simojoki ei noussut asiakirjojen sivuilta esiin sen enempää kuin kukaan muukaan kapteeni, luutnantti, vänrikki tai sotilasvirkamies. Olin kuitenkin aistivinani pienen inhimillisen kiusaantuneisuuden pilkahduksen hänen suhtautumisessaan Äänislinnan suomalaistettuun kadunnimistöön: Simojoenkatuun olisi pitänyt liittää etunimi Elias, jottei kukaan luulisi aluepäällikön itsensä piirtävän nimeään kaupunkimaisemaan. Hellyttävää oli sekin, että hän onnistui järjestämään vaimolleen vapaaehtoistöitä vallatusta kaupungista – muuten hän ei olisi saanut rakasta Auneaan lähelleen.

Kesäkuussa 1944 Neuvostoliitto hyökkäsi pitkän asemasodan jälkeen ja Äänislinnaa alettiin evakuoida. Aluepäällikköhän siitä oli vastuussa. Ja kun löysin hänen kirjoittamansa evakuointikertomuksen, tietokirjailijaa vietiin taas ja keskushenkilö ponnahti tarinan ytimeen. Hyvä niin, sillä käsikirjoituksessa olikin jo loppuluku menossa.

Vaikka evakuointikertomuksen teksti oli puhdasta asiaproosaa, siinä kuvatut tapahtumat näki silmissään. Täpötäyteen lastatut junat ja kuorma-autot kiskoivat suomalaisten tavaroita ulos kaupungista. Lotat, sairaanhoitajat ja toimistoapulaiset hätistettiin liikkeelle ensimmäisten joukossa, koska tyhjenevä, osin kaaoksen vallassa oleva kaupunki ei ollut naisten paikka. Muuan luutnantti lähti ohjaamaan 60 hevosen jonoa kohti Joensuuta. Paikalliset asukkaat kyselivät hämmentyneenä, mitä oli tekeillä kun jopa kuparikaapelit kaivettiin katujen alta ja varastoissa olevat jauhot ja vilja lahjoitettiin tarvitseville, ellei joku ollut niitä jo tarpeeseensa varastanut. (Simojoki, joka siviilissä oli Kuopion poliisipäällikkö, ei evakuointilanteessa omaisuusrikoksiin puuttunut. Päinvastoin: hän kähvelsi kaksi katukilpeä tuliaisiksi veljenpojilleen.)

Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin seurata silmät suurina sivusta ja viedä kaupungin tapahtumat käsikirjoitukseeni. Lopuksi Äänislinnassa juostiin kellon kanssa kilpaa: paikalla olivat enää vain poliisilaitoksen väki ja muutama rintamakirjeenvaihtaja, joista yksi kiipesi tykinjalustalle heittelemään lentolehtisiä. Siitä tuli komea kuva, joka 73 vuotta myöhemmin päätyi kirjan kanteen.

Asiateksteissä on tietysti pakko pysyä asiassa, mutta mielestäni historioitsijalla on lupa – ellei joskus peräti velvollisuus – yrittää tavalla tai toisella päästä kohteensa pään sisään. Tällä kertaa se oli ehkä keskimääräistä vaikeampaa, kun kirjeitä tai mitään muitakaan henkilökohtaisia tekstejä ei vuoden 1944 kesäkuulta ollut säilynyt. Siitä huolimatta evakuointikertomuksesta paistoi ahdistus: mitä tapahtuu tälle kaupungille, näille ihmisille, meille kaikille täällä olleille? Dokumenteista välittyvä tunnetila määräsi oman tekstini sävyn: ei selittelyä eikä paisuttelua, vain lyhyitä toteavia lauseita, raportti siitä mitä tehtiin ja missä järjestyksessä. Oli vähän sellainen olo että en minä tässä mitään kirjoita vaan ne menneisyyden ihmiset.

Viimeisenä evakuointipäivänä – hyvinkin yön puolella jo – Miika Simojoki kertoi nousseensa viimeisenä suomalaisena viimeiseen kaupungista lähtevään kuorma-autoon. Ajattelin, että juuri tuolla hetkellä hän ei ehkä jaksanut ajatella mitään.