Kylähullun elämää

Rautalammilla eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Pentti-Keisari, aikansa kyläoriginelli ja paikallistarinoiden keskushenkilö. Tuula Pessa kirjoittaa Rautalammin kirjassa Köllinimet ja kyläoriginellit Rautalammilla -artikkelissaan kyseisestä Pentti-Keisarista, joka kulki ratsuväen univormuun pukeutuneena kylillä omatekoiset kunniamerkit rintapielessään ja esiintyi Venäjän keisarina, minkä ansiosta hän sai myös liikanimensä. Pentti-Keisari ennusti radion ja auton tulemisen sekä kirjoitti myös kansanrunoja. Hän oli sairastunut mieleltään, mutta myös arvostettu kansanrunoilija. Pentti-Keisariin ja muihin kylähulluihin eri puolilta Suomea liittyy laaja kertomusperinne kaskuineen ja tarinoineen. Paikkakunnan kylähulluja muistetaan monen sukupolven ajan, vähintäänkin heidät tunnetaan nimeltä, yleensä heillä on jokin liikanimi. Kautta aikojen kylähulluja on kutsuttu monilla nimityksillä, kuten löysäpäinen, omituinen, kahjo tai konu. Kylähullu nimityksenä onkin todennäköisesti peräisin vasta 1970-luvulta ja käännöslaina Ruotsista. Nimitys on otettu käyttöön aikana, jolloin perinteisten kylähullujen kulta-aika oli jo ohi.

Kylähullu oli normista poikkeava yksilö, joka käyttäytyi sopimattomasti, näytti poikkeavalta omituiseen kostyymiin pukeutuneena tai eli omalaatuista elämää. Jotkut heistä elivät eriskummallisina erakkoina, toiset taas hyvinkin sosiaalisina kiersivät talosta taloon harjoittamassa kiertävää ammattiaan tai kerjäämässä, kodittomat kysymässä yösijaa. Saattoivat he esittää eriskummallista ohjelmaakin. Jäppilästä kerrotaan Kukko-Keinosesta, joka pienestä maksusta näytteli kukkoa, kotkotteli ja lauloi kukon äänellä. Kylähulluille naurettiin ja heitä pilkattiin ja matkittiin, mutta ehkäpä heitä salaa myös hiukan ihailtiin. Kylähullu kun saattoi tehdä tai sanoa sen, mitä muut eivät kehdanneet tai uskaltaneet. Kylähullu oli aikansa anarkisti.

Kylähullut ovat olleet luonnollinen osa yhteiskuntaa, kuitenkin sen sääntöjen ja tietynlaisen yleisen hyväksynnän ulkopuolella. Legendat, kaskut ja tarinat kylähulluista ovat kulkeneet suullisena perinteenä sukupolvelta toiselle. Kertomukset ovat värittyneet toisinnoissa, eikä niitä voida lukea historiallisena tietona. Kylähullut ovat kuitenkin olleet merkittävä osa yhteisöään, koska he ovat eläneet ja elävät tarinoissa edelleen. Myös kaunokirjallisuudesta löytyy useita kylähulluja, joiden toilailut ovat pitäneet lukijaa otteessaan. Aleksis Kivestä tuli itsestäänkin loppujen lopuksi jonkin sortin kylähullu. Hulluuden ja viisauden rajan häilyvyydestä on myös aina puhuttu. Kylähulluina pidetyistä henkilöistä moni oli mieleltään sairastunut, mutta onhan mahdollista, että joku tekeytyi tietoisesti hulluksi ja teki elämästään köyhän miehen tai naisen teatteria.

Kylähullut ovat olleet yhteisönsä elävöittäjiä, kun ihmiset muuten ovat eläneet vahvasti sovinnaisuussääntöjen alaista elämää. Aakkona tunnettu Aukusti Hartikainen Muuruvedeltä kuvitteli olevansa vieraiden kielten taitaja, vaikka todellisuudessa hän ei kieliä osannut. Aakko kuitenkin selitti omalla mongerruksellaan pitkät litaniat kuvittelemaansa ruotsia tai venäjää ja näin hauskuutti muita ihmisiä. Toisaalta esimerkiksi Jakovan Erikan tapauksessa Nummelta on luettavissa transsukupuolisuus. Jakovan Erikan eli Jakovan Kustaan erikoisuus oli hänen halunsa olla nainen. Hän toivoi itseään puhuteltavan Erikaksi ja pukeutui päähuiviin, tröijyyn ja esiliinaan, mutta miehen housuihin ja saappaisiin. Herrastyyliksi kuvatussa ulkoasussa liikkuneen hartolalaisen Kökkö-Hetan tarina on melko surullinen. Kiertelevän Kökkö-Hetan mielenterveyden oli horjuttanut nuorena koettu onneton rakkaus ja hän kanniskeli mukanaan morsiuskruunua, jota hän esitteli maksua vastaan. Morsiuskruunu oli kasattu kreppipapereista ja riippuvista lasipuikoista. Kökkö-Heta esitti kaunista morsianta lantteja vastaan.

Nykyään monella paikkakunnalla valitaan leikkimielisesti vuoden kylähullu, joka on kuitenkin enemmänkin aktiivinen kyläläinen, joka tekee töitä kyläyhteisöllisyyden eteen. Mutta onko aitoja kylähulluja sitten enää olemassa? Yhteiskunta on muuttunut ja kaupungistunut, elämäntapamme ovat hyvin erilaiset kuin 1900-luvun alussa, talosta taloon ei noin vain kierretä, kun kyläänkään ei poiketa sopimatta. Kylähullun nenän edestä ovet sulkeutuisivat sukkelasti. Monella kylähullulla oli taustallaan mielenterveysongelmia. Mielenterveyden häiriöiden hoitaminen ja niihin suhtautuminen on kuitenkin edistynyt 1900-luvun alkuvuosikymmenistä. Ehkä myös ymmärryksemme ja suvaitsevaisuutemme ihmisten erilaisuudesta ja ongelmista on laajentunut, eikä kaikkea poikkeavuutta laiteta kylähulluuden tai muunkaan hulluuden piikkiin.

Kyllä nykyiseen urbaaniin elämänmenoonkin kylähulluuden kriteerit ainakin jollain tasolla täyttäviä henkilöitä silti kuuluu. Kylällä tai kaupunginosassa tiedetään se ostoskeskuksen kulmilla pyörivä eriskummallisen ulkomuodon omaava pullonkerääjä tai puistonpenkillä maailmanloppua ennustava alkoholisti. Alkoholihan on ollut myös monen entisajan kylähullun elämässä keskeisellä sijalla. Esimerkiksi Rautalammilla 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneen suuresta nenästään liikanimensä saaneen Noukka-Jeren elämään pullo kuului kiinteästi. Parhaiten hänet tunnetaankin kaskusta kirkon urkupillien stemmauksesta, jossa hän pyytää rovastilta kirkon avainta, koska ”jäi se urkujen vinttispilli temmaamata”. Aikomuksena Noukka-Jerellä oli tietysti kirkkoviinien varastaminen.

Kertomukset tietyistä henkilöstä kulkevat edelleen suullisena perinteenä ja melkoisen villeinä käyvät keskustelut myös internetin ihmeellisen maailman keskustelupalstoilla. Omaltakin kotipaikkakunnalta ovat katukuvasta tuttuja henkilöt, joista kylähulluina puhutaan.