Kylät elävät muuttuvina kokoonpanoina

Kun ajoimme juhannusviikolla 2023 Sivakan kylätietä pitkin Pohjois-Karjalassa, Sivakan kylää hädin tuskin erotti puiden takaa. Punamullalla maalatun koulun ja vanhan asuntolan pihat olivat metsittyneet, ja kummituksistaan kuuluisa puro sukelsi huomaamattamme tien alitse. Jokin oli muuttunut myös Rasimäessä. Pitkittäistutkimuksen edellisessä vaiheessa autiona olleen talon pyykkinarulla kuivui vaatteita, ja olkihattupäinen mies istutti kohopenkkiinsä perunoita. Kylätiellä vastaamme tuli lastenvaunujen kanssa lenkkeilevä äiti.

Sivakan ja Rasimäen kyliä on tutkittu 1970-luvulta lähtien kymmenen vuoden välein. Entinen savottakylä Sivakka ja rajakarjalaisten evakkoperheiden asutuskyläksi rakennettu Rasimäki ovat kulkeneet pitkän matkan tähän päivään ja kokeneet monenlaisia muutoksia. Ihmiset ovat vähentyneet, palvelut kadonneet ja rakennukset rapistuneet. Silti kyläläisten kertomukset tekevät näkyviksi pieniä arjen palasia, jotka pitävät kyliä koossa edelleen. Näistä ainesosista – kuten maisemista, pihapiireistä, esineistä, talkoista ja tavoista – kylät muotoutuvat aina uudelleen.

Sivakassa metsä ei ole vain taloudellinen resurssi, vaan myös tunteita herättävä kiinnekohta. Moni palaa kylään hoitamaan perintömetsiään. Yhtä tärkeää on ajella kylätietä pitkin ja katsella vaaramaisemaa, joka on aina yhtä sykähdyttävä.

Vaikka kylä on metsittynyt, koulu lakkautettu ja kaupat kadonneet jo kauan sitten, Sivakka elää kertojien mielissä avarana maisemana ja elämää ja meteliä täynnä olevana lapsuuden paikkana. Koululla järjestetyt juhlat, kauppa-autot, naapureilta lainatut ruuat ja vaatteet sekä lapsuuden leikit nousevat esiin tärkeinä muistoina. Kylän kammottavia kummituksiakin muistellaan lämmöllä ja huumorilla.

Enää Sivakkaa koossa pitävä voima ei ole yhteisöllinen arjen verkko, vaan juuret. Kodit, pihapiirit ja metsät ovat ankkureita, jotka vetävät ihmisiä takaisin Sivakkaan. Sinne ei ehkä enää muuteta takaisin mutta sinne palataan silti ainakin kerran kesässä.

Rasimäellä on toisenlainen rytmi. Se on asutuskylä, jonka rintamamiestalot ja kumpuilevat pellot kantavat siirtokarjalaisuuden jälkiä. Ikoninurkkaukset, sundugat ja edelleen paikoillaan seisovat evakkoperheiden ensimmäiset saunakamarit kertovat vuosikymmenten jatkumosta.

Rasimäessä yhteisöllisyys ei ole hiipunut samalla tavalla kuin monissa muissa kylissä. Tsasouna eli rukoushuone, Tulehmo-kylätalo ja talkootyö kokoavat asukkaita ja lomalaisia yhteen kesäisin. Ortodoksiset juhlat tuovat kylään väkeä kauempaakin, etenkin juhannuksena, ja perinteiset tavat elävät arjessa. Kyläjuhlissa laulu raikuu ja omenankukat tuoksuvat.

Samalla kylään on ilmaantunut uusia aineksia. Omavaraista elämäntapaa opettava Omavaraopisto on tuonut mukanaan opettajia, kurssilaisia, talkoolaisia ja uudenlaista ekologista ajattelua, joka näkyy polkupyörinä, kantovetenä ja no-dig-viljelynä. Perinteinen pientilavaltainen lypsykarjatalous on keskittynyt muutaman harvan suuren tilan toiminnaksi. Eri kerrostumat elävät kylässä rinnakkain ja muodostavat yhdessä uudenlaisen kokonaisuuden.

Arki jatkuu kylissä. Asukkaiden jokapäiväiseen elämään kuuluu tunteita herättäviä maisemia, kuten jylhiä vaaroja ja avaraa jokilaaksoa, mutta myös kotipihan tuttuja sileiksi kuluneita kiviä ja vanhoja polkuja. Perheenjäsenet ja ystävät ovat lähellä sydäntä. Kotona näkyvät vanhempien ja isovanhempien työn jäljet ja elämänvaiheet Karjalasta muistuttavine esineineen ja Tilley-lamppuineen. Nykyiseen arkeen kuuluvat kasvismakkaratikut, peräkärrypizzeria ja kännykät.

Sivakka ja Rasimäki ovat uusista ja vanhoista ainesosista muodostuvia sommittumia, jotka purkautuvat ja kokoontuvat kaiken aikaa uudelleen. Ne muodostuvat vanhoista perinteistä, uusista asukkaista, hiljaisuudesta, kyläjuhlista ja siitä, että joku pitää pihapiiriä kunnossa, vaikka ympärillä olisi enää vain metsää.

Kylät eivät ole koskaan valmiita mutta eivät myöskään katoa. Sivakka ja Rasimäki haastavat käsitykset ”kuolevista kylistä” ja elävät sitkeästi.