Kynällä kyntäjät – Arkistoaineistoista tutkimukseksi ja verkko-oppimisaineistoksi

Tammikuussa tänä vuonna SKS julkaisi verkkoaineiston Kynällä kyntäjät, joka valaisee suomalaisten kirjoitustaidon ja laajemmin kirjallistumisen historiaa. Hankkeessa on muokattu useiden tutkimusprojektien tuloksia yleistajuiseen muotoon. Sivustoa ja siihen liittyviä tehtäviä laadittaessa huomioitiin erityisesti yläkoulujen ja lukioiden opetuksen tarpeet, mutta sivustolta löytyy merkityksellistä sisältöä kaikille Suomen historiasta ja sen kirjallisen kulttuurin vaiheista kiinnostuneille.

Olen saanut olla monta vuotta mukana kirjoittamisen historiaa valaisevissa projekteissa ja viimeksi verkkoaineiston valmistelussa. On hyvä hetki katsoa taaksepäin: mistä ”kaikki” sai alkunsa, ja millaista on ollut tutkimustyö verkkoaineiston taustalla?

Omalla kohdallani voin palata vuoteen 1997, jolloin törmäsin Oulun maakunta-arkistossa hämmentävään kirjeaineistoon: savolaisten ja pohjoiskarjalaisten talonpoikien kirjoittamiin kirjeisiin oululaiselle Bergbomin kauppahuoneelle 1810–1820-luvuilla. Kirjeitä oli useilta lähettäjiltä kaikkiaan nelisenkymmentä. Koin tehneeni jonkinlaisen arkistolöydön, mutta en osannut kontekstualisoida sitä. Niin historiantutkija kuin olinkin, minulla ei juuri ollut käsitystä siitä, milloin kirjoitustaito ja kirjoittaminen yleistyivät kansan keskuudessa. Pohdin sitäkin vaihtoehtoa, että joku suomea taitava säätyläinen olisi kirjoittanut kirjeet talonpoikien puolesta, mutta horjuva käsiala ja lukuisat kirjoitusvirheet – myös ruotsinkielisissä nimissä – todistivat toista. Joka tapauksessa tuntui tärkeältä ottaa valokopio jokaisesta kirjeestä.

Vuonna 2003 huomasin sattumalta, että SKS:n kirjallisuusarkistossa oli meneillään keruu Mitä, miten ja miksi kansa kirjoitti. Tavoitteena oli saada arkistoon vanhoja yksityisluontoisia käsikirjoituksia, joiden avulla voitaisiin selvittää suomalaisten kirjallisten taitojen historiaa. Muistin välittömästi talonpoikien kirjeaineiston, ja otin yhteyttä kirjallisuusarkiston johtajaan Anna Makkoseen (nyk. Kuismin). Hän kertoi havahtuneensa joitakin vuosia aiemmin siihen, että suomalaisten lukutaidon historiasta oli kyllä tutkimuksia, mutta kirjoitustaidon ja kirjoittamisen vaiheista ei tiedetty juuri mitään. Tämä havainto oli taustana keruun järjestämiselle.

Yksi tapahtuma johti seuraavaan, ja myöhemmin samana vuonna aloitin kartoituksen, jossa oli tavoitteena kirjallisuusarkiston kortisto läpikäymällä löytää tutkimusaineistoksi mahdollisimman paljon arkistossa jo olevia kouluja käymättömien kirjoittajien tekstejä 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. SKS:n kokoelmat olivat alkaneet karttua noin 170 vuotta aikaisemmin, eikä kukaan ollut aiemmin tarkastellut niitä tästä näkökulmasta.

Arkistokartoitusta aloitettaessa asianosaisten olo oli utelias; kukaan ei oikein tiennyt mitä odottaa. Tuolloin oli kuitenkin jo ilmestynyt Makkosen toimittama antologia Karheita kertomuksia – itseoppineiden omaelämäkertoja 1800-luvun Suomesta (SKS 2002). Teos osoitti, että toissavuosisadalla eli rahvaan miehiä ja naisia, jotka kykenivät ja olivat halukkaita muistelemaan elämäänsä kirjoittaen.

Kiinnostavia käsikirjoituksia löytyi kartoituksessa enemmän kuin oli uskallettu ennakoida. Monipuolinen korpus sisältää tekstejä runoista käsinkirjoitettuihin lehtiin ja kertomuksista päiväkirjoihin. Arkistoluetteloon kertyi parisen sataa nimeä. Kun kartoitusta jatkettiin SKS:n kansanrunousarkistossa, niin kansankerääjiä ja heidän aineistojaan löytyi toisen arkistoluettelon verran.

Olimme siinä hedelmällisessä tilanteessa, että esille oli tullut aineistoa, joka oli kiinnostavaa useammankin eri tutkimusalan kannalta. Lisäksi oli jo olemassa tutkijoiden keskustelupiiri ja yhteisö Kansanihmiset ja kirjallistuminen tai ”Annan salonki”, jossa käsikirjoituksista voitiin keskustella ja jossa niitä voitiin yhdessä ihmetellä.

Seuraavina vuosina käynnistyi useita tutkimushankkeita, jotka liittyivät tiukemmin tai löyhemmin SKS:n kokoelmissa oleviin aineistoihin tai yhteiseen kirjallistumisen teemaan. Nostan esille kaksi seikkaa, jotka ovat itselleni olleet näissä hankkeissa tärkeitä.

Itselleni merkittävä pyrkimys on ollut mikrohistorian ja makrohistorian tai ”suuren historian” ja ”pienen historian” kohtaaminen. Mikään niistä lukuisista tarinoista, joita on kaivettu esiin, ei ole irrallinen vaan liittyy laajempaan yhteyteen. Merkittävät historialliset prosessit kuten kansallisuusaate, kansanvalistus tai siirtolaisuus ilmenevät ja tulevat näkyviksi yksittäisten ihmisten teksteissä. Makrohistoriaan avautuu mikrohistoriallinen, kokemuksellinen taso.

Esimerkiksi ompelija Ida Digert Turun läänin Koskelta kertoo 1890-luvulla kirjoittamassaan päiväkirjassa omasta arjestaan ja sen näennäisesti pienistä sattumuksista. Samalla lukijalle kuitenkin avautuu näkymä siihen, kuinka valistus saapui kylään. Digertin paikallisyhteisö oli aktiivinen nuorisoseuroineen, raittiusaatteineen ja uskonnollisine liikkeineen. Modernin yhteiskunnan ilmiöitä esiteltiin ja niistä keskusteltiin lukuisissa valistustilaisuuksissa, joihin Digert muiden joukossa osallistui. Yhteiskuntaa rouhittiin uudeksi ruohonjuuritasolla.

Toinen tärkeä hankkeita yhdistänyt ominaisuus ja tavoite on ollut monitieteisyys. Tieteenaloista on ollut mukana ainakin sosiaalihistoria, kirjahistoria, kirkkohistoria, kirjallisuudentutkimus, kielentutkimus, folkloristiikka ja uskontotiede. Kun tekstejä on tutkittu näin monen alan lähestymistavoin ja metodein, kokonaiskuvasta on luonnollisesti tullut monin verroin vivahteikkaampi ja täydempi kuin minkään yksittäisen alan keinoin.

Yksi hienoimmista monitieteisyyteen liittyvistä muistoistani on se, kun kielentutkija Taru Nordlund tarttui pohjoiskarjalaisten ja savolaisten talonpoikien kirjeisiin, joiden ansiosta näiden tutkimusaiheiden piiriin tulin mukaan. Lingvistinä Nordlund pystyi lukemaan ja selvittämään kirjeistä asioita, joita en historiantutkijana koskaan olisi kyennyt tekemään.

Nordlund osoitti, että 1800-luvun alun kauppaa käyvät talonpojat (niin kuin enemmän tai vähemmän muutkin varhaiset kirjoittajat) pyrkivät kirjoittamaan oman aikansa kirjakieltä sellaisena kuin he sen ymmärsivät. Itseoppineet kirjoittajat tunnistivat siis erilaisia kielen ja ilmaisun rekisterejä ja pyrkivät noudattamaan niitä. Kirjoituksista voi kyllä löytää  puheenomaisuutta ja kaikenlaista, joka kertoo tottumattomuudesta kirjoittajana. Mutta siinä vaiheessa, kun joku ryhtyy kirjoittamaan, hän on jo aiemmin astunut kirjallisen kulttuurin maailmaan. Hän on kuunnellut kirjoitettuja tekstejä ja lukenut itse. Juuri tämän kautta selittyvät esimerkiksi lieksalaisten talonpoikien kirjeissä yllättäen ilmenevät länsisuomalaiset murrepiirteet. Ne oli omaksuttu länsimurteisiin perustuvan niin sanotun pipliasuomen kautta.

Olen valinnut Kynällä kyntäjät -verkkoaineistoon kymmenen tekstilajia, 22 kirjoittajaa ja heiltä yhteensä 24 tekstiä. Kirjoitusten aikajänne ulottuu 1670-luvulta vuoteen 1914. Oppimistehtävät houkuttelevat tutustumaan aineistoon ja helpottavat samalla kokonaisuuden hahmottamista. Kirjallisuusosiosta saa käsityksen, millaisia tutkimuksia tutkimusverkostossa on tuotettu.