Lauri Viidan järkytys

Lauri Viita järkyttyi, kun vanha kaveri ja oppipoika Väinö Linna kirjoitti suuren suomalaisen romaanin. Se olikin Linna, joka sai kansalliskirjailijan maineen, ei Viita.

Suomi kohtasi Ruotsin yleisurheilumaaottelussa Helsingissä vuonna 1946. Lauri Viita matkusti Tampereelta pääkaupunkiin junalla, missä hän tutustui kirjailija Ilpo Kaukovaltaan. Kaukovalta oli junassa ihmetellyt kovaäänistä puhujaa, joka ei ollut säästellyt sanojaan. Puhuja oli mennyt junanvaunun rapulle tupakalle ja tiesi kovasti urheilusta. Kaukovalta innostui havaitessaan erikoisen persoonan olevan kirjallisuudesta kiinnostunut. Hän vaikuttui miehen voimakkaista ja intohimoisista näkemyksistä ja kutsui tämän Tampereen kirjaston kirjallisuuspiiriin.

Tampereen kirjaston johtajan Mikko Mäkelän järjestämissä tilaisuuksissa kirjailijat esittivät tekstejään vilkkaan keskustelun ryydittämänä. Monikaan heistä ei ollut vielä edes julkaissut mitään, valtaosa vasta harjoitteli kirjailijaksi. Vuodesta 1946 vuoteen 1954 pidetyt kirjaston kirjallisuusillat ajoittuivat maanantaihin. Illat jatkuivat jutustelun merkeissä Mäkelän kotona. Joukkoa alettiin kutsua jälkeenpäin Mäkelän piiriksi.

Lauri Viita ei kirjallisuuspiirissäkään pelännyt esittää mielipiteitään. Ei, vaikka seurueessa istui koviakin kirjallisuusnimiä. Piiriin kuului muun muassa V. A. Koskenniemi. Ensimmäisessä kirjallisuuspiirin tilaisuudessaan Viita oli kuuntelemassa keskustelua nimenomaan Koskenniemen lyriikasta. Hän myös kertoi siitä tyrmäävän mielipiteensä.

Sitten hän pyysi lupaa saada esittää runon. Esityksen jälkeen häneltä kysyttiin, kuka runon oli kirjoittanut. Hän vastasi: ”Lauri Viita”. Vastakysymys kuului: ”Kuka on Lauri Viita?” ”Minä.”

Lauri Viita sai lähes aina aikaan suuren vaikutuksen tavatessaan ihmisiä ensimmäistä kertaa. Assosioinnin euforinen ilotulitus ja ajattelun terävyys oli tyrmäävää.

Veikko Pihlajamäki oli kirjoittanut esikoisteoksensa ennen kuin tapasi Viidan. Ensikohtaaminen oli ylitsevyöryvä kokemus. Hän kuvaili Viitaa ”täydellisyyden shokiksi”. Pihlajamäki ei kyennyt kirjoittamaan enää mitään Viidan tavattuaan. Ajatus omien ajatusten erinomaisuudesta oli Viidan vaikutuspiirissä kadonnut.

Neljä vuotta Lauri Viitaa nuorempi kirjailijanalku Väinö Linnakin päätyi Mäkelän porukkaan. Ensikosketus Viitaan tuli Linnalle yllättäen ja pyytämättä, kun Viita ja kirjailija Aladar Valmari koputtivat Linnan kotioveen Tampereen Puuvillatehtaankadulla tiistaina 15.4.1947. Valmari oli suunnitellut käyvänsä Linnalla. Viita tuli puolisattumalta mukaan. He olivat kuulleet Mäkelältä uudesta, nuoresta tamperelaiskirjailijasta.

Linna nousi sängyltään sanomaan tulijoille päivää. Viita sanoi heti, että Linnan olisi syytä alkaa käydä hiihtämässä hänen kanssaan, jotta kunto nousisi. He pyysivät Linnaa Mäkelän piirin mukaan.

Linna oli alussa hiukan arka ja hidas Mäkelän piirin vilkkaassa keskusteluilmapiirissä. Hän oli usein vasta muotoilemassa mielessään mitä sanoisi, kun Viita ja muut olivat harpponeet jo seuraavan aiheen pariin. Kärsivällisen oli vaikea päästä väliin. Mitään puheenvuoroja ei virallisesti annettu.

Viita oli Mäkelän piirin puheliain hahmo. Nöyryys ei ollut koskaan istunut hänelle. Jos jokin asia oli hänen mielestään järjetön, se oli kaikille todistettava niin, ettei kenellekään jää vastaansanomista. Hänen tietonsa olivat laajat ja syvälliset ja mielipiteet rohkeita ja omaperäisiä, oli kyse kirjallisuudesta, psykologiasta, hypnoosista, Suomen poliittisesta tilanteesta tai tähtitieteestä. Kaiken lisäksi hän esitti ajatuksensa vauhdilla ja vetävästi. Muut kuuntelivat.

Linna ja Viita ystävystyivät. Kahden kesken Viitakin malttoi kuunnella toista ja käyttäytyi kiihkoilematta. Ei tarvinnut koko ajan olla älykäs, säkenöivä ja vetovoimainen.

He kyläilivät perhekunnittain toistensa luona. Kun Linna oli ensimmäistä kertaa Viidoilla kylässä, hän sanoi Viidoille: ”Sä muistutat yhtä kersanttia, jonka mä tunsin armeijassa.” Viita kysyi miten niin, ja Linna vastasi: ”Sinusta saa saman vaikutelman. Se oli sellainen, joka ei sietänyt vastustusta yhtään. Se oli hirvittävä simputtaja alokkaille.” Yleensä aina arvostelulle herkkä Viita suhtautui Linnan tylyyn kommenttiin rauhallisesti eikä hermostunut lainkaan. Kerrankin hän vaikeni.

Viidan Betonimylläri ilmestyi 1947 herättäen valtavasti huomiota taiturimaisella rytmiikallaan sekä konkreettisella ja täsmällisellä tekstillään. Lehdistö ja kirjallisuuspiirit pitivät sitä lähes täysin yksimielisesti täydellisenä. Muutakin tapahtui: Viita erosi vaimostaan ja meni uudelleen naimisiin Aila Meriluodon kanssa.

Marraskuussa 1950 Viita vaahtosi uudesta romaanistaan Mikko Mäkelälle ja Väinö Linnalle, ettei Suomessa ole koskaan kirjoitettu niin punaista kirjaa kuin Moreeni. Kirjan taustalla olivat teollistuva ja kaupungistuva Suomi, sisällissota punaisten puolelta koettuna ja 1930-luvun pula-ajan arkielämä. Suomalaisen kirjallisuuden klassikko oli syntynyt. Moreeni sai lehdistössä loistavat arviot. 

Kaksisuuntainen mielialahäiriö alkoi kuitenkin vahvasti rasittaa Viidan elämää. Elämä soljui normaaliuden ja sekavuuden hämärällä rajalla, tempoili ja takerteli. Mieli syöksyi ylös ja alas.

Syksyllä 1954 Viidan olo oli melko hyvä. Hän oli rauhallinen ja toimintakykyinen. Kevääseen 1955 mennessä kaikki oli jälleen muuttunut. Hänestä tuli hermostunut. Hän itse kuvaili olotilaansa pirstomieliseksi. Rahahuolet, alkoholinkäyttö, kotiseudun eli Tampereen Pispalan taakse jääminen ja Alfhild-äidin kuolema olivat mahdolliset syyt mielen hajoamiseen.

Sitten tuli vielä uusi syy: Tuntematon sotilas. Väinö Linnan romaani ilmestyi 3.12.1954.

Linna kävi tuomassa Viidalle tekijänkappaleistaan henkilökohtaisesti yhden kirjan. He juttelivat WSOY:n tuumineen kirjan olevan liian puheenomainen. Viita oli mylväissyt Linnaa kannustaen, että pitäähän kirjassa jonkun aina puhua.

Ensimmäisen vuoden aikana kirjaa myytiin 175 000 kappaletta. Edvin Laine ohjasi saman tien kirjaan pohjautuvan elokuvan. Yhtäkkiä Väinö Linna olikin yksi kansakunnan tunnetuimmista julkisuuden henkilöistä.

Viita seurasi ystävänsä yllättävää jättisuosiota ensin mielenkiinnolla, sitten ymmällään ja ihmeissään, ja lopulta järkyttyneenä. Se oli romahdus. Hänen omat kirjansa eivät olleet yltäneet lähellekään vastaaviin myyntilukuihin.

Linnasta tuli Viitaakin suurempi tähti. Tuntemattomaan sotilaaseen asti Viita oli nimekkäin tamperelaiskirjailija. Asetelma oli muuttunut. Viita ei voinut mitään kateellisuuden tunteilleen. Hänestä tuntui, etteivät asiat olleet menneet oikeudenmukaisesti. Väinö Linnasta tulikin se kirjailija, joka teki kaikista merkittävimmän suomalaisen romaanin. Ei Lauri Viidasta.

Lauri Viita kuoli liikenneonnettomuudessa 1965. Viimeisten elinvuosien aikana hänen vointinsa vaihteli. Pääosin elämä sujui loppuun rauhallisissa merkeissä, vuorotellen sairaala- ja kotioloissa. Aamulehti julkaisi Viidasta Väinö Linnan muistokirjoituksen, jossa hän toteaa, että ” hänen taiteensa merkitys tulee näkymään ja säilymään kirjallisuutemme kuvassa yhä kirkastuvana.”