Lönnrot ja Kalevalan tausta

Lönnrotista luotua idealisoitua suurmieskuvaa ja Kalevalasta luotuja vääristyneitä käsityksiä on purettu August Robert Niemestä ja Kaarle Krohnista alkaen, Väinö Kaukosen, Matti Kuusen, Lauri Hongon, Pertti Anttosen ja Niina Hämäläisen kautta Irma Sulkuseen. Aikansa keskusteluissa ja kuolemansa jälkeen Lönnrot nostettiin lähes yli-ihmisen asemaan, ja Kalevalaa on sangen ongelmallisesti pidetty muinaisen suomalaisuuden edustajana, alkuperäisenä muinaiseepoksena, jonka Lönnrot meille pelasti. Irma Sulkunen katsoo Lönnrotin nostamisen ja tukemisen painaneen alas muut kansanperinteen tallentamisen ja julkaisemisen kentällä toimineet.

Toisenlainen ja paikoin kiistävä näkökulma Lönnrotin työhön syntyy Lönnrotin aikana tallennetun kansanrunousaineiston ja julkaistujen kirjallisten teosten kautta. Suomenkielisen kansanrunouden tallentajana ja julkaisijana Elias Lönnrot jatkoi jo muutaman sukupolven mittaista harrastusta mutta teki molempia ennen näkemättömässä mittakaavassa. Samalla hän liitti suomenkielisen kirjallisen kulttuurin eurooppalaisiin eeposperinteisiin. Näihin teemoihin nyt myös kaikkiin Kalevalan 50 runoon kommentaarit sisältävä kriittinen editio Avoin Kalevala luo uusia näkökulmia.

Lönnrot valmistui Turun yliopistosta keväällä 1827 kirjoittaen maisterin väitöskirjansa Väinämöisestä ohjaajansa Reinhold von Beckerin kokoaman aineiston pohjalta. 1700-luvulta tunnettujen aineistojen ohella 1800-luvun alun ruotsinkielisen sivistyneistön piiristä nousseen Carl Aksel Gottlundin tallenteet Savosta antoivat näytteen kenttätyön mahdollisuuksista ja Zacharias Topelius vanhemman Vienan laukkukauppiailta kirjaamat pitkät eeppiset runot viitoittivat tien Venäjän puolelle Karjalaa.

Turun palon myötä syntynyt tauko opiskeluissa loi tilaisuuden: vuoden 1828 keväällä 26-vuotias Lönnrot lähti kulkemaan kohti Vienaa halki Savon ja Suomen Karjalan. Vienaan hän ei ehtinyt, mutta sai jo Suomen puolella kokoon aiempaa laajemman ja monipuolisemman aineiston. Suomenkielisenä ja kansankulttuurin parissa kasvaneena Lönnrotin edellytykset kohdata haastateltavia olivat hyvin toisenlaiset kuin äidinkieleltään ruotsalaisella sivistyneistöllä. Hänen työtään leimasi alusta asti kuitenkin myös poikkeuksellinen kiinnostus tallentaa kaikki kuulemansa.  

Vienan Karjalan rajakyliin Lönnrot pääsi vasta lääkäriksi valmistuttuaan 1832, ja seuraavan vuoden 1833 syksyllä tehty kolmen viikon matka tuotti arvaamattoman runsaan tuloksen. Hän kuuli Vuokkiniemellä naisilta Vienan alueella monipäiväisen häärituaalin laulut pitkinä ketjuina ja sai Vuonnisessa laajan sampoeepoksen ohella vihjeitä eeppisten laulujen järjestyksestä. Näiden kokemusten ja aineistojen myötä Lönnrot pystyi luomaan erillisiksi julkaisuiksi ajatelluista kokoelmista yhtenäisen kertomusrungon, johon eri sankareista kerrotut irralliset laulut ja muun karttuneen aineiston saattoi upottaa.

Vuoden 1833 lopussa nopeasti valmistunut, myöhemmin Alku-Kalevalana tunnettu ”Runokokous Väinämöisestä” jäi kuitenkin painamatta, kun jo kevään 1834 matka Vienaan toi ylenpalttisesti uusia aineksia. Vuoden 1835 alussa valmistui Kalevalan ensimmäinen julkaistu versio, ns. Vanha Kalevala. Keskeisten eeppisten runotyyppien ohella pitkiä loitsujaksoja ja häärituaalin sisältävänä kokonaisuutena se oli sekä tekijänsä kirjallinen tuote että laaja otos aikansa lauletusta perinteestä.

Vanhan Kalevalan kokoaminen oli kuitenkin vain alku: Lönnrotin omat runolauluun keskittyvät kenttämatkat jatkuivat heti keväällä 1835 ja laajasti 1836–1838. Jälkimmäisellä matkalla Vienasta Karjalan Kannakselle ja Pohjois-Karjalaan suuntautuneiden osuuksien ja niiltä runsaina karttuneiden lyyristen ja uudempien kertovien runolaulujen myötä Lönnrot toimitti Kanteletar-julkaisun (1840–41).

Lopulta tuli aika toimittaa uusi painos loppuunmyydystä Kalevalasta: vuodet 1847 ja 1848 Lönnrot kirjoitti jo etukäteen kansalliseepokseksi nimitettyä, vuonna 1849 julkaistua Kalevalan toista painosta. Tätä teosta on kutsuttu myös Uudeksi Kalevalaksi, sillä ensimmäiseen painokseen verrattuna se on todellakin uusi teos. Lisäaineistona oli nyt avuksi palkatun D. E. D. Europaeuksen sekä muiden vuosina 1845–1848 tekemien kenttämatkojen laajat lisäainekset, Kanteletarta varten toimitettu lyyrinen ja kerronnallinen aineisto sekä kaikki se oppi, minkä Lönnrot oli runolaulun tuottamisesta ja variaatiosta omaksunut kohtaamisissa runolaulajien kanssa.

Lönnrotin omistautuneisuus ja intohimo runolauluaineistoa kohtaan on hämmentävää. Vaikka aineiston valintaa ja kirjallisen tuotoksen muodostamista sääteli pääasiallinen yleisö eli runolaulua, kansankulttuuria ja suomen kieltä huonosti tunteva ruotsinkielinen sivistyneistö, Lönnrot pyrki kaikkien lajien, teemojen, aihelmien ja pienimpienkin säetason yksityiskohtien sisällyttämiseen teokseen.

Muihin aikakauden tallentajiin verrattuna Lönnrotin työ olikin intensiivisintä, alueellisesti laajinta ja lajillisesti monipuolisinta. Moni tallentaja teki vain yksittäisiä, sinänsä tuloksekkaita retkiä. C. A. Gottlund tallensi aineistoa pitkään, pääosin Savosta ja Skandinavian metsäsuomalaisten parista ja lisäksi yksittäisiltä kohtaamiltaan laulajilta. Jos katsotaan sekä SKVR-sarjassa julkaistujen että julkaisemattomien runotekstien määrää, 3445 tekstiä tallentanut Lönnrot on ylivertainen jopa D. E. D. Europaeukseen verrattuna. Europaeus tallensi 2750 tekstiä muutaman vuoden nopeana ponnistuksena Kalevalan toista painosta varten.

Lönnrotin ja muiden keräämien kansanrunousaineistojen pohjalta on mahdollista myös tarkastella 1800-luvun paikallisten runokulttuurien luonnetta. Kertovien runojen osalta Vienan Karjala ja varsinaiskarjalainen kielialue laajemminkin oli monin tavoin ainutlaatuinen, rikas ja elävä. Laulajat loivat jatkuvasti myös uutta ja punoivat runoaihelmia toisiinsa hyvin vaihtelevin tavoin. Muilla alueilla vanhakantaista epiikkaa käytettiin tyypillisesti paljon vakiintuneempina, lyhyempinä ja harvinaisempina, usein lähinnä loitsuihin liittyvinä jaksoina. Vienan erityisyys mahdollisti siellä paljon aikaa viettäneelle Lönnrotille myös rikkaan laulukulttuurin varioivan, elävän luonteen omaksumisen.

Lönnrot hyödynsi kohtaamiensa laulajien yksilöllisiä komposition tapoja, kuten Ontrei Maliselta omaksuttua tapaa käyttää sananlaskuja kommentoimaan eeppisen runon tapahtumia ja Arhippa Perttuselta omaksuttua tapaa käyttää kerto- ja toistorakenteita. Lukuisten persoonallisten, sekä repertuaariltaan että tyyliltään toisistaan poikkeavien laulajien kohtaamisten jälkeen Lönnrot tiesi, miten laulajat itse yhdistelivät aineistoaan ja loivat uusia kerronnallisia jaksoja ja yksityiskohtia. Hän toteutti saman itse kirjallisessa muodossa.

Ennen Alku-Kalevalaa monet tallentajat, esimerkiksi Sakari Topelius vanhempi, C. A. Gottlund ja H. R. Schröter olivat julkaisseet yksittäisten runojen kokoelmia. Christfrid Ganander oli pyrkinyt systematisoimaan tietoja suomalaisesta mytologiasta jo 1700-luvulla.

Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheessa Lönnrot kertoo ajatelleensa laajempaa runoeeposta jo varhain yksittäisiä runoja sisältäviä runojulkaisuja lukiessaan, ja ajatuksen vahvistuneen, kun hän Reinhold von Beckerin avulla, kuten hän asian ilmaisee, kirjoitti pienen maisterinväitöskirjansa Väinämöisestä vuonna 1827. Becker oli jo vuonna 1820 vetänyt yhteen tietoja Väinämöisestä Turun Viikko-Sanomissa ilmestyneessä kirjoitussarjassaan. Lönnrot kuitenkin jättää mainitsematta C. A. Gottlundin esittäneen ajatuksen eepoksesta jo vuonna 1809.

Sekä Gottlundilla että Europaeuksella oli nykynäkökulmasta katsottuna modernejakin, mutta aikalaisnäkökulmasta erikoisia näkemyksiä. Gottlund esitti Väinämöiset-kokoelmassaan esimerkiksi ajatuksen siitä, että runoja pitäisi julkaista alueittain, koska eri alueilla laulettiin eri tavoin. Hän halusi julkaista myös oman aikansa rahvaanrunoilijoiden runoja ja sellaisiakin tekstejä, joita aikalaisyleisö piti sopimattomina.

Ennen Kalevalan ensimmäistä painosta Gottlundkin julkaisi vain yksittäisten runojen kokoelmasarjan. Vuonna 1840 hän lopulta julkaisi eeposmuotoisen teoksen Runola. Kirja oli Kalevalan ensimmäistä painosta suppeampi ja vahvemmin omasta päästä sepitetty, siinä oli kieli- ja runomittavirheitä eivätkä aikalaiset arvostaneet sen sisältöäkään. Europaeus puolestaan laati pienen teoksensa laulukirjaksi ja avuksi uusia runoja sepittäville.

Kun Gottlundin ja Europaeuksen julkaisuja lukee rinnan Lönnrotin vastaavien kanssa aikalaisnäkökulmat huomioiden, ei tunnu ihmeeltä, että juuri Lönnrotin työ kansanrunouden parissa nostettiin kansakunnan kaapin päälle. Gottlundin ja Europaeuksen työt ovat rosoisempia ja tietyistä nykynäkökulmista Kalevalaa paljon kiinnostavampiakin, mutta aikakauden eeposihanteita ne eivät edes pyrkineet täyttämään.

Lönnrotin laajan runolauluaineiston ja suullisen perinteen tuntemuksen lisäksi Kalevalan merkitykselle on olennaista, että se on tiettyjen aikansa ihanteiden ja periaatteiden mukaan tuotettu kirjallinen teos. Kirjamuoto mahdollisti niin Suomessa kuin muuallakin runolauluaineistojen ja suullisen runokulttuurin – perinteen ‒ esittelyn sellaisille yleisöille, jotka eivät mitenkään muuten olisi siihen päässeet käsiksi. Juuri kirjana Kalevala sai aikaan sen vaikutuksen, mikä sillä oli.

Samalla Kalevala on yksi lenkki kirjallisten teosten moninaisessa ketjussa ja syntyi suhteessa oman aikansa muuhun kirjallisuuteen. 1800-luvun alkupuolella vallitsi laaja kiinnostus eepoksia kohtaan ja romantiikka ammensi muinaisuudesta kehystäen menneisyyden uudella tavalla. Skandinaviassa oli jo julkaistu perinteeseen pohjaavia teoksia, joiden tarkoitus oli puhutella modernin maailman lukijoita ja herättää muinaisuuden ihmiset, kuten erilaiset sankarit, eloon ja pönkittää näin käsitystä kunniakkaasta menneisyydestä. Esimerkiksi Esais Tegnérin Frithofs saga (Fritjofin taru, 1825), joka oli saagojen kaunokirjallinen uudelleenkirjoitus, kosketti ihmisiä laajasti myös Suomessa. Kalevala myös viittaa muuhun kirjallisuuteen antiikin tragedioista aikalaisteoksiin. Eepos käsittelee lisäksi kristinuskon voittoa muinaisuskosta, teemaa, joka näkyy vahvasti muussakin ajan kirjallisuudessa. Kirjallisena eepoksena teos rakentaa merkityksiä tällaisten yhteyksien avulla ja ankkuroituu osaksi maailmankirjallisuutta.  

Kalevala on Lönnrotin kokemuksen ja mielikuvituksen pohjalta rakentunut kirjallinen teos, jonka ratkaisuista monet juontuvat aikansa kirjallisista ja ideologisista virtauksista. Teos on kuitenkin samalla reflektio kenttätyön aikaisista kohtaamisista eri sukupuolia, sukupolvia ja alueita edustavien runolaulajien kanssa. Jos tutustuu edes murto-osaan Lönnrotin Kalevalassa käyttämästä ja meille säilyttämästä lähdeaineistosta, voi saada aavistuksen laulumaailmasta, jonka Lönnrot omin korvin kuuli. Sen kerrostumat avaavat tien 1800-luvun alkupuoliskon runolaulun elävään ja laajasti varioivaan todellisuuteen – maailmaan, josta ilman Lönnrotin parhaan nuoruuden ja aikuisuuden henkilökohtaista, pitkäkestoista intohimoa emme tietäisi mitään. Kalevala on osa sekä suullista että kirjallista maailmaa ja nyt Avoin Kalevala -edition myötä myös digitaalista maailmaa.

Hämäläinen, Niina & Reeta Holopainen, Kati Kallio, Hanna Karhu, Marika Luhtala, Juhana Saarelainen & Venla Sykäri (2019–2026):Avoin Kalevala: Kansalliseepoksen digitaalinen, kriittinen editio. Osat I–IV.http://kalevala.finlit.fi/. SKS.

SKVR-verkkopalvelu 2024–. Toimittaneet Jukka Saarinen, Niklas Alén, Maria Niku, Kati Kallio & Eija Stark. SKS. https://aineistot.finlit.fi/exist/apps/skvr.

Anttonen, Pertti (2015): ”The Kalevala and the Authenticity Debate.” Teoksessa Manufacturing a Past for the Present: Forgery and Authenticity in Medievalist Texts and Objects in Nineteenth-Century Europe, toimittaneet János M. Bak, Patrick J. Geary ja Gábor Klaniczay, 56–80. Brill. https://doi.org/10.1163/9789004276819_004.

Mäkelä, Heidi Henriikka & Lotte Tarkka (2022): ”Sopimatonta: Seksuaalisuuteen liittyvien kalevalamittaisten runojen perinnöllistäminen Suomessa 1818–1997.” Elore 29:2: 34–58. https://doi.org/10.30666/elore.121473

Sulkunen, Irma (2025): Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa. SKS Kirjat.

Sykäri, Venla (2025): “Runolaulajan innovaatiot Uuden Kalevalan lähteenä.” Elore 32(1): 65–92. https://journal.fi/elore/article/view/156195