Iloistenkin laulujen maa

Onko suomalainen kulttuuriperintö todella niin surumielistä ja melankolista, kuin millaisena se on pitkälti nähty? Tämä kysymys heräsi, kun luin SKS:n arkistoon tallennettuja kansanlaulumuistiinpanoja 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta tehdessäni Koneen säätiön rahoittamaa tutkimusta rekilaulujen merkityksestä suomenkieliselle runoudelle. Vastaani tuli lukuisia lauluja, joissa vallitseva tunnetila olikin ilo.
 
Ajatus suomalaisen perinteen ja laulukulttuurin surumielisyydestä ja ylipäätään surullisten tunteiden arvosta eli voimakkaana 1800-luvulla. Elias Lönnrot oli nimittänyt Kanteletarta ”huolen kankahaksi” ja Eino Leinokin oli ihaillut 1890-luvulla uudempien kansanlaulujen rytmillisiä piirteitä juuri yhteydessä surumielisyyteen: ”Ne ovat juuri nuo kaihomieliset ikään kuin huolimattomasti heitetyt nelitavuiset daktyylit, joihin kansan runotar hunnuttaa huolensa ja joiden läpi sen katse hymyilee tuota hiljaista suruaan”. Melankolia oli läsnä vuosisadanvaihteen taiteissa ja kirjallisuudessa, jossa tunne liittyi muun muassa modernin ihmisen ahdistukseen muuttuneen maailman edessä.
 
Havaintoni siitä, että SKS:n arkiston aineistoihin on tallentunut paljon myös ilon ilmauksia, saivat tukea aiemmasta tutkimuksesta. Kansanlaulukulttuuria tutkineet ovat nostaneet esiin sen, miten näkemys suomalaisen kansanlaulun surumielisyydestä on vain osa totuutta ja miten tätä kuvaa on tietoisesti rakennettu. Heikki Laitinen on kirjoittanut kansanlaulujen surumielisyyden ylikorostamisesta esimerkiksi näin: ”On ollut vaikea selvitä suuresta duurisävelmien määrästä. Useimmat ovat selittäneet, että vaikka mollisävelmiä onkin ehkä vähemmän, niin ne ovat kuitenkin aidommin suomalaisia.” Vesa Kurkela on nostanut puolestaan esiin, miten käsitystä suomalaisten kansanlaulujen surumielisyydestä rakennettiin 1800-luvulla valitsemalla nimenomaan surumielisiä lauluja laulukirjoihin ja lauluesitysten ohjelmistoihin, vaikka muunkinlaisia lauluja olisi ollut tarjolla. Pirjo Kukkonen on kirjoittanut seuraavasti: ”Suomalainen laulukulttuuri mielletään usein surumieliseksi ja kaihoisaksi itkelmäkultuuriksi. Toisin on. Suomalaisesta lauluperinteestä löytyy paljon iloa ja riemua, hupia ja lystiä.”
 
Arkiston rekilauluissa ilosta lauletaan usein rakastetun, heilan tai riiaamisen yhteydessä:

Ilo liittyy lauluissa paljolti nuorten yhdessäoloon sekä laulamiseen ja tanssimiseen:

Usein muistutetaan siitä, että ilon hetkistä kannattaa nauttia:

Lauluissa myös aktiivisesti ilmaistaan halu olla iloinen:

Ilon merkitys ihmiselämälle korostuu vahvasti myös ”Ei meitä surulla ruokita, se on ilo joka elättelee” -säkeellä alkavan kansanlaulun sanomassa, josta on useita toisintoja SKS:n arkistossa.
 
Kansanlaulujen ilo löysi tiensä myös ajan kirjallisuuteen. Monet 1890-luvulla debytoineet runoilijat, kuten esimerkiksi Larin-Kyösti, Ilmari Calamnius (Kianto) ja Lauri Soini inspiroituivat rekilauluista, niiden muotoon liittyvistä ratkaisuista – ja siitä maailmasta, jota kansanlaulut kuvasivat. Runoilijat upottivat kokonaisia kansanlaulusäkeistöjä teksteihinsä, hyödynsivät rekilaulun mittaa tai ottivat laulujen aiheita tai niissä kuvattuja tunteita osaksi kaunokirjallista ilmaisuaan. Myös näissä rekilauluihin viittaavissa runoissa kuvataan iloa, jota esimerkiksi rakastetun läsnäolo, tanssiminen tai yhteisöllisyys synnyttävät.
 
Kansanlauluihin viittaavassa runoudessa maaseutu tarjosi vaihtoehtoisen olemisen tavan muuttuneen maailman haasteiden kanssa kipuilevalle modernille ihmiselle. Tämä eetos tiivistyy hyvin Kyösti Larsonin (Larin-Kyöstin) runossa ”Kylän laulu” (1898), jonka tuntemukset moni juhannuksen viettoon lähtijä saattaa osin jakaa edelleenkin:

Huhtala, Anna, Hämäläinen, Niina & Karhu, Hanna 2022: Murhaveisuja ja muunlaista murhetta. Tunteet ja tunneyhteisöt suullis-kirjallisissa aineistoissa. Elore 29 (2), 9–33. https://doi.org/10.30666/elore.121513

Karhu, Hanna 2026 (ilmestyy): ”Se on ilo, joka elättelee”. Tunnesana ”ilo” Kyösti Larsonin runokokoelmassa Kylän lauluja ja 1800-luvun kansanlyriikassa. Joutsen / Svanen 2026. Kulttuuriset tunteet -erikoisnumero. Toim. Antti Ahmala ja Sarianna Kankkunen.
 
Kukkonen, Pirjo 1997: Ilon ja surun sointu. Väitöskirja. Helsinki: Helsinki University Press.
 
Kurkela, Vesa 2012: Sorrowful Folksong and Nationalism in Nineteenth-Century Finland.
Teoksessa Timothy Baycroft ja David Hopkin (toim.), Folklore and Nationalism in Europe During
the Long Nineteenth Century. Leiden – Boston: Brill, 351–369.
https://doi.org/10.1163/9789004211834_018
 
Laitinen, Heikki 1986/2003: Surullista, köyhää ja nöyrää. Musiikillisen kansakuvan syntyvaiheita ja seurauksia. Joutsenlahti, Riitta-Liisa ja Tolvanen, Hannu (toim.), Iski sieluihin salama. Kirjoituksia musiikista. Helsinki: SKS, 189–197.
 
Leino, Eino 1896: Suomalaisesta runokielestä II. Päivälehti 25.12.1896.