Kirjelöytöjä Virosta: L. Onerva riutuu ja Ilmari Kianto promoaa

Arkistot ovat ehtymättömiä. Vaikka niistä ei löytäisikään sitä, mitä sieltä alun perin lähti etsimään, niin aina vastaan tulee jotain kiinnostavaa. Tutustuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijaresidenssijaksolla Tartossa siihen, minkälaisia yhteyksiä kirjallisen runouden ja suullisen perinteen välillä Virossa on. Tutkin Eesti Kirjandusmuuseumissa, onko virolaisten runoilijoiden arkistoissa säilynyt samanlaisia kansanlauluaineistoja, kuin millaisia Suomessa on 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Tällaisia aineistoja ei tullut vastaan, mutta kylläkin jotain muuta.

Kulttuurihistorian kokoelmassa (Eesti Kultuurilooline Arhiiv, EKLA) on lukuisia suomalaisten kirjailijoiden kirjeitä virolaisille kollegoilleen: kulttuurivaikuttajille, kirjailijoille ja kääntäjille. Monet 1900-luvun alkupuolella kirjoitettujen kirjeiden aiheista ovat tuttuja nykykeskusteluistakin. Sanallisen muotonsa saavat kirjailijoiden rahahuolet, pyrkimykset edistää kirjojen myyntiä sekä erilaiset kyynärpäätaktiikat. Toisaalta kirjeenvaihdosta välittyvät tunteet, jotka auttavat rämpimään epätäydellisessä maailmassa: ystävyys ja rakkaus. Myös ihmisen ja luonnon suhdetta sekä sukupuolisensitiivistä kielenkäyttöä sivutaan.

Suurin osa Tartossa olevista suomalaisten kirjailijoiden kirjeistä on alkuperäisiä, osa puolestaan kopioita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta. Kopiointiyhteistyö on ollut molemminpuolista, sillä kirjallisuudentutkija Kai Laitisen aloitteesta Aino Kallaksen aineistoja kopioitiin neuvostoaikana ja toimitettiin SKS:aan, jossa ne olivat tutkijoiden käytettävissä, kun Viroon ei vapaasti päässyt (ks. aineistojen kopioinnista lisää Vuorikuru 2008, 5‒6). Esimerkiksi Otto Mannisen ja Anni Swanin Aino Kallakselle lähettämien kirjeiden originaalit ovat Tartossa. Anni kirjoittaa Ainolle Lontooseen 18.12.1930 näin: ”[I]hmettelen aina uudelleen proosarunoelmiasi tutkiessani sitä ihmeellistä, miltei primitiivisen läheistä suhdetta luontoon, mikä Sinulla on. Se on miltei luonnotonta, kun ajattelee ympäristöä, missä olet jo pitkät ajat elänyt. (—) Se on paradoksi. Se on sopimatonta nykyaikaan. Ihminen, joka on yhtä luonnon kanssa ja elää kulttuurin keskuksessa!”

Nykyään aineistoja ei enää niinkään kopioida vaan digitoidaan. Esimerkiksi kirjailija ja kirjallisuudentutkija Friedebert Tuglaksen (1886–1971) kirjeenvaihto, joka sisältää monien suomalaiskirjailijoiden kirjeitä, on luettavissa digitoituna Kivike-tietokannan kautta. Näytelmäkirjailijana tuotantonsa aloittanut Lauri Haarla kirjoittaa Tuglakselle seuraavasti joulukuussa 1925: ”Olen (–) meidän kirjallisessa paratiisissamme kuin vihainen koira, jonka on lyöty päähän jotakuinkin tiivis kuonokoppa. (—) Runous ja Raha parittuvat edelleen ja entistä röyhkeämmin (—-). Valtiovalta on maalaisenterve ja saarnaa eduskunnassa kolportöörin suulla ’rappiolla’ olevia taiteilijalurjuksia vastaan.”

Monissa suomalaisten kirjailijoiden kirjeissä on kiitollinen ja ystävällinen sävy. Eino Leino kiittelee 1920-luvulla kirjallisuuden- ja perinteentutkija, kääntäjä August Annistia seuraavin sanamuodoin:

Kirjailija K. E. Sööt on puolestaan lähettänyt runonsa suomennettavaksi Otto Manniselle, joka palauttaa käännöksen lokakuussa 1936 saatesanojen kera. Manninen miettii kirjeessä runon nimen suomentamista. Hänen mielestään nimi ”Heimoystäville” olisi paras. Luontevin olisi kenties ”Heimoveljille”, ”mutta se ei sopine sen takia, että heimonaisasia tietenkin oli yhtä lukuisasti mukana”.

Osa kirjailijoista lähestyy virolaisia markkinointihenkisesti. He toivovat teostensa suomentamista tai kritiikkien kirjoittamista. Larin-Kyösti lähettää kirjailija ja kääntäjä J. Semperille 20.10.1930 Wilhelm Ridalan virontaman ”Valkea neitsyt” -teoksensa ja pyytää Semperiä arvioimaan sen Looming-kirjallisuuslehdessä. Ilmari Kianto toimii ärhäkkäästi Punaisen viivan käännöskirjeenvaihdon yhteydessä ja suosittelee, ettei Juhani Ahon Juhaa käännettäisi viroksi: ”Minustahan se kyllä on taiteellinen ja psykologinen, mutta voipi antaa varsinkin vironkieliselle aivan väärän käsityksen heimokansastaan Vienan Karjalaisista” (Ilmari Kianto Eduard Virgolle 1911).

Runoilijan, Noor-Eesti -liikkeen perustajan ja Eino Leinon ystävän, Gustaf Suitsin arkistossa on puolestaan säilynyt L. Onervan kirjeitä Eino Leinolle vuodelta 1920. Onerva oleskeli tällöin Ranskassa miehensä Leevi Madetojan kanssa. Ranskankielisessä, Pariisista Helsinkiin lähetetyssä kortissa 12.10.1920 Onerva kirjoittaa olevansa lohduton, jopa tuskainen, koska ei ole Leinon lähellä: ”Il y a des maladies qui ne se guerissent jamais, comme l’amour” (On sairauksia, kuten rakkaus, josta ei parannuta).

Eesti Kirjandusmuuseumin arkiston kirjeet avaavat kiinnostavalla tavalla kulttuurisuhteita Viron ja Suomen välillä sekä ihmisten välistä kanssakäymistä, niin kuin kirjeenvaihdot aina. Näiden aineistojen äärellä herää kysymys, kuinka paljon ja missä muissa muistiorganisaatioissa suomalaisten kirjailijoiden aineistoja maailmalla mahdollisesti onkaan.

En itse, tietenkään, kirjoittanut matkaltani yhtään kirjettä, vaan näpyttelin lyhyitä sähköposteja ja emojirikkaita WhatsApp-viestejä. Surua köyhtyvän kirjallisen kanssakäymisen äärellä lievitti SKS:n residenssin vieraskirja, jonne moni asuntoa kiitollisena hyödyntänyt vieras oli kirjoittanut kaunopuheisia viestejä SKS:lle, mutta myös tuleville residenssivieraille.

Silja Vuorikuru 2008: ”Ma kymmenesti vain Sinua suutelin ja kymmenesti Urian murhasin”: Aino Kallaksen kadonnut näytelmä Bathseba. AVAIN – Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti, (2), 5–15. https://doi.org/10.30665/av.74730.

Kaikki ylirajaisista arkistoaineistoista kiinnostuneet ovat tervetulleita Transnational and Multilingual Archives -verkoston etätapaamiseen ke 17.4. klo 15.00–16.30.