Väinämöisen seikkailut Pirkkalassa – Kirjallisuushistoriallinen kuriositeetti 1820-luvulta

Nykykirjallisuudessa on tarinoitu monin tavoin Väinämöisestä. Johanna Sinisalon Sankareissa (2003) Väinämöinen rokkaa ja Petteri Paksuniemen kulttuurikriittisessä Maailman navassa (2003) tietäjän henki leijuu kansakunnan pelastajien yllä. Mikko Karpilta ilmestyi puolestaan 2007 Kalevala-muunnelma Väinämöisen vyö (Ahola 2021). Mutta on sitä osattu aiemminkin, jo ennen Kalevalan ilmestymistä.

Ruotsiin nuorena muuttanut pirkkalalaissyntyinen pankkimies Gustaf Anton Brakel (1782‒1853) toimi myös näytelmäkirjailijana. Hänen näytelmänsä Odinista oli menestys Tukholmassa, jossa se kantaesitettiin joulukuussa 1826. Seuraavaksi Brakel tarttui innostuneena synnyinmaansa perinteeseen. Näytelmä Wäinämöinen: lyriskt försök i tre akter valmistui 1829.

Brakelin kiinnostuksen kohteet eivät olleet 1820-luvulla lainkaan yllättäviä. ”Tekee mieli sanoa, että aiheeltaan tämäntapainen teos oli miltei odotettavissa. Koko aika oli täynnä romantiikkaa. Pohjoismaiset sankaritarinat ja jumalaistarut oli etsitty Ruotsissa esiin”, kirjoittaa Martti Haavio (1927). Kuten muuallakin Euroopassa, myös Skandinaviassa oltiin kiinnostuneita siitä, mitä kansan kiehtova suullinen perinne kertoo muinaisuudesta. Ruotsissa vaikutti gööttilaisuus ja jo suuntauksen aktiivi Pehr Henrik Ling oli napsinut Gananderin mytologiassa esiintyneitä suomalaisia muinaishahmoja mukaan eeppiseen Asarne-runoelmaansa (1816‒1833).

Brakel sijoitti näytelmänsä Hämeenkyrön ja Pirkkalan pitäjiin. Hänen Väinämöisensä on laulaja ja soturi, mutta myös ruotsalaisten takaa-ajama ruhtinas. Ennen kaikkea Väinämöinen on näytelmässä kuitenkin tunteellinen, rakastava isä. Väinämöisen lempeä tytär Emoina on rakastunut ruotsalaiseen sotapäällikkö Carliin ja kipuilee isänsä ja rakastettunsa välillä. Näytelmässä Väinämöisellä on ollut myös toinen lapsi, Soini, jonka ruotsalaiset ovat aikoinaan ryöstäneet ja kasvattaneet kristityksi munkiksi. Suomalaiset saavat kyseisen munkki Antonin vangikseen ja ovat polttamassa tätä, mutta Väinämöinen estää poikansa surmaamisen.

Näytelmän lopussa siirrytään taistelemaan hengen asein. Väinämöinen laulaa ja hänen kadonnut poikansa saarnaa. Munkki Anton julistetaan voittajaksi ja suomalaiset kääntyvät kristityiksi. Väinämöinen kehottaa suomalaisia olemaan kunnon alamaisia Ruotsin kuninkaalle, jättää kanteleensa perinnöksi ja astuu avonaiseen hautakumpuun, joka pian luodaan umpeen. Surullinen Emoina nojaa Carliinsa, jonka hengen Väinämöinen myös on pelastanut.

Brakelin näytelmä ei ole kaunokirjallinen helmi. Teos sai ilmestyessään murskakritiikin. Haaviokin puhuu näytelmän ”taiteellisesta ja etnografisesta ala-arvoisuudesta”. Erityisesti munkki Antonin saarnaa on kritisoitu ja pidetty täysin epäuskottavana, että suomalaiset olisivat niin heikon puheen perusteella hylänneet Väinämöisen ja kääntyneet kristityiksi. Brakelin ruotsalaissympatiat ovat herättäneet ärtymystä ja tapaa kuvata suomalaisia ja Väinämöistä on pidetty vääränä. Haavio kritisoi Brakelin Väinämöistä myös siitä, että tämä petti kansansa henkilökohtaisten pyyteitten vuoksi (vapautti tyttärensä rakastetun ja pelasti poikansa hengen).

Myös Elias Lönnrotia tutkimuksiinsa kannustanut ja tätä opettanut, itsekin Väinämöisestä kirjoittanut Reinhold von Becker ärähti arviossaan, että Brakel oli käyttänyt perinneaineistoja väärin ja Väinämöinen kuvattiin kummallisen heikoksi (Åbo Tidningar, 1830, nro 11–18). Brakel kirjoitti vastineen von Beckerille ja toivoi itseään etevämmän kynäilijän tekevän Väinämöiselle tulevaisuudessa parempaa oikeutta:

”Jos minä olen – tässä arveluni mukaan ensimmäisessä yrityksessä suomalaisella maaperällä kuvata suomalaista aihetta – epäonnistunut, niin kuin Arvostelija on koettanut todistaa, niin olisi toivottavaa, että joku suomalainen nero harmistuneena siitä, että olen väärinkäyttänyt Jumalan nimeä, asettaisi Vanhuksen arvoonsa, olkoon hän sitten napapiirin seuduilla, taistelkoon Titaaneja vastaan lapissa tai mitä muuta tahansa. Minä olisin ensimmäisenä iloitsemassa, jos hän yhdistäisi hienoimpien piirien tutkimukset raaka-aineen alkuperäisyyteen (—).” (Åbo Underrättelser 1830, nro 79, käännös Kaija Teriö 1951: 91‒92.)

Kiinnostavaa on, että Brakelin profetoima nerokas Elias Lönnrot sai myös osakseen kritiikkiä siitä, miten oli kuvannut Väinämöisen heikkouksia Kalevalassa.

Laajasti lukenut Brakel puolusti vastineessaan myös runoilijan vapautta, jota kirjailijat muualla olivat hyödyntäneet samantapaisten perinneaineistojen kanssa ongelmitta. Brakel olikin noudattanut näytelmässään gööttilaisuuden ohjenuoraa: ”Runoilijan tulee kotiutua vanhaan, jättiläismäiseen satumaailmaan ja omaksua sen henki sekä, sitomatta itseään mytologisiin yksityiskohtiin, ilmaista neronsa sellaisissa muodoissa ja kuvissa kuin hän haluaa.” Väinämöis-näytelmän motto oli lainattu ranskalaisen näytelmäkirjailija Jean-Francois Ducisin näytelmästä Abufar, ou la Famille arabe (1793) ja viittaa siihen, että Brakel halusi nostaa juuri isänrakkauden tytärtään kohtaan teoksen keskeiseksi teemaksi. Brakel joutui kuitenkin huomaamaan, että Suomen suuriruhtinaskunnassa oli tarkat kriteerit siitä, miten suullista perinnettä muokattiin kirjallisuudeksi. Näytelmää luettiin vahvasti skandinavistisena propagandana, toiveena saattaa Venäjän valloittama Suomi jälleen osaksi Ruotsia, vaikka kuten Kaija Teriö (1951) huomauttaa SKS:n arkistoon arkistoidussa pro gradu -työssään, voittaja näytelmässä on ennen kaikkea kristinusko, eivät ruotsalaiset.

Wäinämöinen: lyriskt försök i tre akter ei koskaan valmistunut sellaisena kokonaistaideteoksena, jollaiseksi Brakel oli sen suunnitellut. Useista yrityksistä huolimatta näytelmää ei saatu sävellettyä, mikä vasta olisi mahdollistanut sen esittämisen näyttämöllä. Teriö kirjoittaa, että Väinämöis-näytelmän säveltäminen ja työstäminen esityskuntoon ei myöskään enää 1830-luvun puolivälin jälkeen tuntunut relevantilta, Vanhan Kalevalan (1835) ilmestymisen myötä. Kiinnostavaa erilaisten kansanlauluperinteiden kaunokirjallisen hyödyntämisen kannalta on se, että Brakel oli suunnitellut osan näytelmän kuoro-osuuksista laulettavaksi uudempien kansanlaulujen sävelmillä.

Brakelin näytelmä olisi helppo niputtaa osaksi kuriositeettikabinettia, mutta teoksella on kuitenkin paikkansa kirjallisuudenhistoriassa. Martti Haavion mukaan näytelmää voi pitää suomalaisen historiallisen draaman ja romaanin kantaisänä. Siihen löytyy viittauksia niin E. F. Janssonin kuin Kyösti Vilkunan teoksista.

Yleinen konsensus on myös siitä, että Brakelin teos vaikutti Kalevalan loppuratkaisuun. Kalevalassa esiintyvä kanteleen jälkeensä jättäminen on nähty Brakelin teoksesta saatuna ideana, samoin kuin Väinämöisen väistyminen kristinuskon tieltä. Lönnrot olisi myös mielellään nimennyt Vanhan Kalevalan pelkäksi Väinämöiseksi, jollei olisi pelännyt kirjan myyntiä hankaloittavaa sekaannusta Brakelin näytelmän kanssa: ”Jos kutsuisi sen Väinämöinen, niin olisi sillä vanha kaima Brakelin Väinämöisessä, josta syystä myöjälle ja ostajalle taitaisi tulla erehys.” (Elias Lönnrotin kirje C.N. Keckmanille 14.3.1834.) Tänä päivänä tällaisia sekaannuksia ei tarvitse pelätä, Brakelin näytelmän lähes täydellisen unohduksen myötä.

Näytelmää on Helsingin kirjastoissa vain muutama kappale. Kyseinen kirja on osa Kansalliskirjaston Heikki Reenpään kokoelmaa. Reenpäälle kirja on päätynyt kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen kirjastosta.

Lähteet:

Brakel, G. A 1829: Wäinämöinen: lyriskt försök i tre akter. Stockholm: Tryckt hos Direct. Henrik And. Nordström.

Ahola, Elli Maria 2021: Viisinkertainen Kalevala yksissä kansissa – viittausten kerrostuminen romaanissa Väinämöisen vyö. Sananjalka 2021, 173–192. https://doi.org/10.30673/sja.99102

Elli Maria Ahola väittelee Kalevalan muunnelmista 2.6.: https://www.tuni.fi/fi/ajankohtaista/elli-mari-ahola-kalevala-kytkeytyy-muunnelmiensa-kautta-nykyihmisen-maailmaan

Haavio, Martti 1927: Brakelin Väinämöinen. Kalevalaseuran vuosikirja 7. Porvoo: WSOY.

Krohn, Julius 1897: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Sihvo, Hannes 1973: Karjalan kuva: karelianismin taustaa ja vaiheita autonomian aikana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Teriö, Kaija 1951: Gustav Anton Brakel ja hänen ”Väinämöisensä”. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Opinnäytteet [B1731].

Kommentoi ja keskustele

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia.

Hanna Karhu

Kirjallisuudentutkija, dosentti Hanna Karhu työskentelee SKS:n tutkimusosastolla ja hänellä on käynnissä tutkimushanke Suomenkielisen lyriikan yhteydet rekilauluperinteeseen: muodot, merkitykset ja ylirajaisuus (Koneen säätiö 2023–2025).

Vähäisiä lisiä- blogin tunnus

Hanna Karhun blogikirjoituksia

Uutiset ja puheenaiheet

28.2.2024 - Blogi

Kanteletar nyt

27.2.2024 - Uutiset

SKS keskittää arkistotoiminnot Helsinkiin

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?