Luin itseni suomalaiseen kulttuuriin

Helsingin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin opiskelijat kertovat, miltä suomalainen kulttuuri näyttää ulkomaalaisen opiskelijan silmin. Kirjoittajat ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja he ovat oppineet suomen vieraana kielenä. Opiskelijat pohtivat, millainen näkymä suomalaiseen kulttuuriin avautuu kirjallisuuden kautta.

Seisoin kirjastohyllyjen edessä. En ymmärtänyt sanaakaan, en ainuttakaan. Minun piti valita kirja, josta luen tarinan ja esitän sen muille suomen kielen opiskelijoille. Olimme suomen kielen alkeiskurssilla: osasin muutaman sanan, mutta hyllyjen edessä suomen kieli tuntui mystiseltä ja kaukaiselta. Valitsin Muumitarinoita, Näkymätön lapsi -tarinan.

Lukeminen oli tuskallista. Piti tarkistaa jokainen sana, kirjoittaa ne ylös, yrittää hahmottaa lauseiden merkitystä. Lukeminen oli hikinen ja tuskallinen prosessi, se ei muistuttanut lainkaan sitä kirjallisuudesta nauttimista, johon olin tottunut.

Pikkuhiljaa kielitaitoni kehittyi ja sanavarastoni laajeni. Osallistuin kielikursseille ja luin autenttisia uutistekstejä sekä kirjallisuutta. Hiljalleen kirjallisuuden lukeminen alkoi muistuttaa sitä tuttua hyvää: kielestä ja tarinoista nauttimista. Aloin lukea suomalaista kirjallisuutta suomeksi. Usein sanotaan, että kirjallisuus on oiva keino päästä paikkoihin, joihin ei pääse matkustamaan. Minulle suomalainen kirjallisuus oli ja on keino päästä Suomeen – vaikka asun täällä.

Suomalaisen kirjallisuuden kautta olen oppinut historiaa ja kulttuuria. Kirjat antavat paljon enemmän kuin sota- ja saaristosanastoa. Ne antavat pääsyn kulttuuriin, jossa asun ja johon haluan kuulua. Ympäröivä maailma on täynnä kaunokirjallisia ja kulttuurisia viittauksia, riittää että kuuntelee ja lukee tarkkaan. Viittauksia löytää Aino-jäätelön mainoksesta tai radiossa soivan Haloo Helsingin laulusta, jossa lauletaan ”elämän virrassa Olavina” – mitäköhän Olavi Virta tästä kielivitsistä sanoisi?

Suomenkielisen kaunokirjallisuuden lukemisen kautta sain pääsyn Suomen kulttuuriin. Kun Juha Hurmeen Niemi voitti Finlandia-palkinnon, halusin lukea sen. Sen lukeminen oli minulle eräänlainen palkinto, koska ymmärsin siitä paljon. Ymmärtäminen ei tarkoita ainoastaan sitä, etten tarvinnut enää sanakirjaa, vaan sitä, että ymmärsin tekstin viittauksia – ainakin suurimman osan niistä. Kun kirjassa esitettiin piispa Henrikin ja Lallin tarina hiihtokisana, nauroin vedet silmissä. Koska ymmärsin.

Nykyään kun seison kirjastohyllyjen edessä, näen paljon enemmän kuin sanoja: näen tarinoita, jotka auttoivat minua Suomen niemestä Niemeen.

Zsuzsánna Fehér

Fantasiakirjallisuus on aina kiehtonut minua. Me kaikki tarvitsemme vähän magiaa elämäämme: jotakin erilaista, jotakin värikkäämpää, joka vie mielikuvituksen omalle matkalle.  Kun aloitin tutustumismatkani suomalaiseen kirjallisuuteen, halusin ensin lukea suomalaista scifiä. Huomasin kuitenkin, ettei sitä juuri kirjoiteta Suomessa. Onhan tietysti Suomessakin Leena Krohn, mutta perinteisiä fantasia- tai scifi-kirjoja, joissa luodaan kokonaisia maailmoja täynnä haltioita ja kääpiöitä tai joissa kerrotaan avaruusalusten matkoista, kirjoitetaan kuitenkin suhteellisen vähän. Sen sijaan suositaan maagista realismia, jossa fantasiaelementtejä on sekoitettu reaalimaailmaan.

Mistä perinteisten scifi-kirjojen vähäisyys Suomen kirjallisuudessa sitten johtuu? Voisiko selitystä kenties etsiä kulttuurista? Onko mahdollista, että realismi ja eräänlainen jalat maassa -eläminen ikään kuin kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin, jolloin kuvitteellisten maailmojen luominen ei välttämättä ole monelle fantasiakirjoittajalle se luonnollisin vaihtoehto? Suomalaisessamaagisessa realismissa sen sijaan fantasiaelementtejä yhdistetään reaalimaailmaan, mikä muuttaa lukukokemuksen kokonaan. Lukija ei siis hyppää hetkeksi uuteen maailmaan ja tule sitten takaisin todellisuuteen, vaan magia tuodaan hänelle tuttuun olemassa olevaan maailmaan ja sillä luodaan melko realistinen kokemus.

Myös maagiset elementit ovat lähellä suomalaista kulttuuria. Ne ovat usein luontoperäisiä, satuperäisiä, tai vähän molempia. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen päähahmo löytää pienen peikon roskakatoksesta. Peikko kuuluu niin vahvasti suomalaiseen mytologiaan ja suomalaiseen kulttuuriin, että siihen voisi melkein uskoa, mikä tekee lukemisesta vieläkin realistisempaa. Näin magia tulee myös ihmisten arkielämään luonnolliseksi osaksi, ja todellisen ja kuvitteellisen maailman raja hämärtyy. Maaginen realismi tuntuu niin luonnolliselta osalta Suomen kirjallisuutta, että sitä käyttävät välillä myös ei-scifi-kirjailijat, kuten esimerkiksi Sofi Oksanen Normassa.

Asuttuani Suomessa jo vähän aikaa olen oppinut rakastamaan ja arvostamaan suomalaista maagista realismia. Se ei ainoastaan heijasta ajattelutapaa, vaan myös yhdistää erilaisia kulttuurielementtejä (esimerkiksi satuja) reaalimaailmaan. Se on myös hienovaraista: ihan kuin se jättäisi lukijalle mahdollisuuden itse päättää, kuinka paljon haluaa lähteä mukaan unelmamaailmaan.

Kulttuuri ja kirjallisuus kulkevat käsi kädessä. Kirjallisuus heijastaa kulttuuria, ja kulttuurin tuntemus auttaa ymmärtämään kirjallisuuttakin. Lähestymistapa fantasiakirjallisuuteen ei ole tässä poikkeus.  Mitä enemmän luemme suomeksi, sitä enemmän ymmärrämme myös suomalaista kulttuuria, ja maaginen realismi on tästä vain yksi esimerkki.

Elżbieta Sundvall