Mikä uskonto? Kenen uskonto?

Uskonto ja siihen liittyvät kysymykset näkyvät suomalaisessa julkisessa keskustelussa usein melko yksipuolisesti. Pääosassa on usein joko enemmistöasemansa vuoksi evankelis-luterilainen kirkko tai islam tavalla tai toisella ongelmallisena. Muut uskonnot ja kirkot jäävät katveeseen. Samalla katsetta uskontoon helposti ohjaa jokin ongelmaksi koettu asia tai tilanne. Kriittisen journalismin ja tutkimuksen tulee toki kiinnittää huomionsa erilaisiin uskontoihin nivoutuviin epäkohtiin. Mikäli uskonnot esitetään pääosin vain ongelmien kautta, paljon jää näkemättä ja ymmärtämättä.

Tutkimuksellisesti tämä liittyy ns. eletyn uskonnon tutkimusperinteeseen siten, että siinä on haluttu kääntää katse pois instituutioista, opeista ja uskontojen ylätasosta. Arjen uskonnollisuus ja sen moniulotteisuus kaikissa uskontoperinteissä tarjoavat toisenlaisen näkökulman. Usein tämä käänne arjen, tavallisten ihmisten sekä uskonnon materiaalisuuden ja ruumiillisuuden suuntaan on tarkoittanut myös vähemmistöjen, naisten, maallikoiden ja ruohonjuuritason tutkimista. Empiiriset metodit ja etnografia tuottavat sellaista tietoa uskonnosta, joka ei juuri näy uskontojen institutionaalisella ylätasolla tai julkisessa keskustelussa.

On tietenkin niin, että uskonnonkin piirissä kaikki on ”elettyä”, myös oppi ja instituutiot. Eletyn uskonnon tutkimusperinteessä onkin hiukan ongelmallisesti luotu (tai pidetty yllä) instituution ja yksilön vastakkainasettelua. Historiapainotteinen tutkimus osoittaa, että uskontoperinteet muuttuvat ajan saatossa kaikilla tasoillaan, myös opin ja tekstien tulkinnan osalta. Instituutiot ja perinteet eivät siis ole muuttumattomia ja monoliittisia. Eletyn uskonnon tutkimusperinnettä onkin hyvä kehittää sellaiseen suuntaan, jossa tämä huomioidaan. Se on tärkeää siksikin, että muutospaine syntyy usein alhaalta päin, tavallisten ihmisten parista, kun he eivät enää jaa uskontoperinteensä ylläpitämiä käytäntöjä tai käsityksiä. Toisin sanoen tavalliset ihmiset muuttavat uskontoaan, myös opillisia käsityksiä.

Arjen uskonnollisuuden tutkimus paljastaa, kuinka monitahoisesti ihmiset voivat suhtautua uskontoonsa: sitä toisintaen tai haastaen, ristiriitaisesti, eri ulottuvuuksia eri tavalla painottaen. Vanhoillislestadiolaisessa perinteessä kasvanut voi aikuisiällä kokea näitä kaikkia samanaikaisesti, eikä kriittinenkään asenne välttämättä tarkoita selkeää pesäeroa tai irrottautumista. Myös ihmisten liikkuminen eri uskontoperinteiden välillä on kiinnostava tutkimuksen kohde. Miksi ja miten ihmiset luopuvat ja liittyvät, eroavat ja kääntyvät, erottelevat ja yhdistelevät asioita uskonnon kentällä?

Joskus opittu uskonnollisuus on sanojen tuolla puolella olevaa pyhän kokemusta, ruumiillista muistia, auditiivista tai visuaalista hartautta, toiston mukanaan tuomaa jatkuvuutta. Tämä voi olla monin tavoin sukupuolittunutta. Kristinuskon piirissä Neitsyt Marialla näyttää olevan naisille erilainen merkitys kuin miehille. Naisten eletty yhteys Mariaan voi perustua aivan muille asioille kuin mitä virallinen opetus korostaa: neitsyydellä ei olekaan merkitystä tai se tulkitaan naisten arkikokemuksesta käsin, äitiys lähentää ”äitien äitiin”, Maria on läheinen ystävä ja sisar, joka ymmärtää ja tukee juuri naisia.

Uskonnollisuus ei myöskään helposti selity yksioikoisena vastakohtana sekularisaatiolle tai maalliselle: yhteisön, suvun ja perheen jatkumoon asettuminen uskonnon keinoin voi olla tärkeämpää kuin erimielisyys opillisista asioista.

Eletyn, arkisen uskonnon tutkiminen eri uskonnoissa tarjoaa vivahteikkaamman ja monipuolisemman näkökulman uskontoihin. Ihmisten pitäminen aktiivisina toimijoina myös uskonnon kentällä tuo vallan(käytön) kysymyksiin uusia sävyjä. Myös tavalliset ihmiset kautta maailman, erilaisissa kulttuureissa ja eri uskontojen parissa, vaikuttavat uskontoonsa, sen eri ulottuvuuksiin ja tulkintoihin.