Miksi uin

En pidä kylmästä enkä osaa uida kovin hyvin. En silti tiedä mitään parempaa kuin ulkona uiminen – ympäri vuoden, oli ulkolämpötila mikä tahansa ja riippumatta siitä, mitä taivaalta roimii. Miksi ihmeessä?  

Uiminen ei ole aina ollut minulle tärkeää. Lapsuuden muistikuvissa kesät olivat helteisiä ja uinnintäyteisiä, mutta teinivuosista alkoi pitkä ajanjakso, jolloin en juurikaan uinut. Saunominen ei kiinnostanut, meikit olisivat levinneet, oli parempaakin tekemistä. Pikkuhiljaa, kun palauttava liikunta alkoi vedota, suuntasin kuitenkin ensin uimahalleihin, ja yhtäkkiä kesäloman kohokohta olikin mökkilammella uiminen.

Nykyään, viisikymppisenä, uin luonnonvesissä ympäri vuoden ja haaveilen, että voisin asua järven tai meren rannalla. Suunnittelen matkat ja lomat uintimahdollisuuksien mukaan. Kesämökillä tärkeintä on päästä uimaan ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Vaikka uiminen on minulle jo arkinenkin rutiini, jollain oudolla tavalla se pysähdyttää minut joka kerta huomaamaan ympäristöni ja tunnustelemaan omaa oloani. Olen aivan varma, ettei viime vuosina ole ollut yhtään kertaa, jolloin en meressä tai järvessä uidessani olisi ajatellut, että tässä on hyvä olla. Vaikkeivat asiat oikeasti olisikaan täysin kunnossa, niin juuri silloin, juuri siinä tunnen itseni onnelliseksi.

En ole ollenkaan hyvä uimari, aivan päinvastoin, räpiköin vedessä miten sattuu. Uintitekniikkani ei ole edes sammakkoa, vaan jotain ihan muuta – itse kutsun sitä vesikirpputekniikaksi. Sillä ei ole kuitenkaan mitään väliä.

Kesällä, kuin vedessä tarkenee olla pitkään, en kerta kaikkiaan ole kestää sitä, miten hienosti ei-urheilullinen kroppani toimii vedessä. Se on ihme. Olen vahva. Uimisen lisäksi jumppaan, kellun, pyörin, venyttelen, nautin olostani vedessä.

Tunnistan joitakin tilanteita, jolloin uinnin vetovoimaa olisi ehkä kannattanut vastustaa. Esimerkiksi se myrskyinen päivä Kreikassa, kun mereltä kallioille rantautuminen oli raivokkaiden aaltojen takia niin vauhdikasta, että kädet, jalat ja vatsa olivat kuukausia naarmuilla. Tai ne kerrat, kun uimaan on menty kaveriporukalla aamuyöllä enemmän kuin vain vähän juhlineina. Ei kuitenkaan koskaan yksin!

Oma erikoistapauksensa on tietenkin talviuinti.

Vanhaa vegaanivitsiä mukaillen: mistä tietää, että joku on avantouimari?
Hän kertoo sen kyllä itse.

Monia ärsyttää, miten sinnikkäästi avantouimarit jaksavat vakuuttaa kanssaihmisiä harrastuksensa erinomaisuudesta. Tämä käännyttämisinto on sikäli outoa, että ainakin Helsingissä talviuintiseuroihin on vuosien jono ja kantikset ärsyyntyvät, kun yhä enemmän porukkaa saapuu ruuhkauttamaan pieniä pukuhuonetiloja.

Mutta pakkohan se on sanoa: juuri mikään ei vedä vertoja avantouinnin kokemukselle. Ja vaikka on ehkä mahdollista, että jotkut eivät kerta kaikkiaan saa talviuinnista hyvänolontunteita, niin itse uskon, että useimmat kyllä saavat, jos pääsevät uimaan sopivissa olosuhteissa.

Useimmat avantouintia välttelevät perustelevat asiaa sillä, etteivät pidä kylmästä vedestä tai palelemisesta yleensä. Kukapa pitäisi? En minä ainakaan. Itse otan suihkuni kuumina, ja kaunista lumista paukkupakkaspäivää ihailen mieluummin ikkunan läpi sisätiloissa kuin lähtemällä hiihtolenkille. Uidessa keskikesälläkin järvivesi tuntuu usein epämukavan kylmältä, kun ensimmäistä kertaa menen veteen.

Menen veteen silti, kesät talvet, satoi tai paistoi. Koska vedessä koen olevani elossa, kokonainen, täysin läsnä omassa kropassani.

Kylmään vuodenaikaan menen uimaan mahdollisimman nopeasti, mitään ajattelematta. En jää tunnustelemaan vaikeaa vaihetta, koska mieli vastustaa hyiseen veteen sukeltamista. Kun se purskauttaa aistit auki, on liian myöhäistä katua, mutta siinä vaiheessa ei enää ole mitään kaduttavaa.

Olen ihan varma, että talviuinti suojelee kaamosmasennukseen taipuvaista mieltäni. Mutta vaikka avannon jälkeinen terästynyt olo on upea, niin parasta uiminen on silti lämpimänä loppukesän yönä, kun vesi on lämmintä ja pehmeää kuin linnunmaito. Se hetki on samaan aikaan täysi ja kevyt, se pakahduttaa sydämen ja tuo ilon kyyneleet silmiin. Sen muiston voimalla jaksaa monta vaikeaa hetkeä.