Mitä historia opettaa Venäjästä?

Vanha usein lainattu Ciceron lause Historia magistra vitae est – historia on elämän opettaja – väittää, että menneisyyden tunteminen on avain nykyaikaan. Historiantutkijat ovat nykyään kokonaan luopuneet tästä ajatuksesta, sillä eihän heidän kulloinenkin tuloksensa ole tarkoitettu opettamaan tulevasta mitään, vaan pikemmin syventämään ja lisäämään näkemystä menneisyydestä.

Käynnissä oleva tuhoisa sota Ukrainassa on selvä poikkeus tavanomaisesta. Hyökkääjä, Venäjän presidentti Vladimir Putin kannattajineen, on pohjannut sotasyynsä kokonaan historiaan – Putinin valtakunnan pitäisi nousta entisen Moskovan kaltaiseksi suurvallaksi, lähialueittensa kiistattomaksi valtiaaksi ja kaukaisempienkin maiden kunnioittamaksi. Mitä nimenomaista historian hetkeä Putin pitää sopivana revanssisodan päämääräksi, on aivan tietämätöntä. Pitäisikö Venäjän nousta kuvitellusta alennuksestaan Iivana Julman, Pietari Suuren vai Josif Stalinin valtakunnan tapaiseksi ihmettelyn ja pelon kohteeksi? Tai joksikin siltä väliltä.

Tämä kysymys ei ollut mielessäni, kun runsas puolitoista vuotta sitten aloin hahmotella suomenkielistä versiota ruotsiksi ilmestyneestä teoksestani Moskoviten. Sverige och Ryssland 1478–1721 (Svenska litteratursällskapet, 2017, 484 sivua). Sotaa ei silloin vielä käyty eikä kukaan uskonut sen mahdollisuuteen. Alkuteos oli saavuttanut jonkin verran huomiota naapurimaassamme, ja aikomukseni oli tarjota sen suomennosta suomalaiselle lukijakunnalle.

Uuden teoksen nimi on Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478–1721 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2022, 432 sivua). Sen ilmestyminen sattui ajankohtaan, joka nostaa esille kysymyksen historian toistumisesta. Sodan syttyminen herätti meillä heti eloon muistot isonvihan tai talvisodan ajoilta. Tilanteeseen sopi Mika Waltarin Sinuhen hautoma ajatus, että ”kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat”.

Kirjani on siivu Ruotsin, Suomen ja Venäjän yhteistä historiaa vuosilta 1478–1721 sekä kuvausta eri osapuolten asenteista. Sitä selaillessa saattaa kokea ahaa-elämyksiä siitä, että jotakin luetun kaltaista on ehkä olemassa tänäänkin. Käsitys kaiken toistumisesta samankaltaisena on kyllä yleensä vahvan yksinkertaistamisen tulosta. Aivan samanlaisina eivät ilmiöt toistu, sillä silloin tällöin sattuu järistyksiä, jotka muuttavat kaiken toiseksi. Tämän hetken sota ennakoi pikemminkin muutosta kuin vahvistaa kuvaa Venäjästä ”ikuisena” ja aina samankaltaisena suurvalta-ajatusta hautovana mahtina.

Moskovalainen on kaikkea muuta kuin hetken luomus, tämän sodan siivellä syntynyt. Samanaikaisuus on pelkkää sattumaa. Kirjan sisältö on hautunut melkein puoli vuosisataa ja sillä on juurensa jo vuonna 1974 puolustamassani väitöskirjassa. Mutta kun Venäjän historian tutkimuksessa ja tulkinnoissa oli ajan mittaan tapahtunut suuria muutoksia, kaivoin muistiinpanoni 2010-luvulla esiin ja otin huomioon, mitä uusi tutkimus oli paljastanut. Esikuvani tässä suhteessa oli etenkin tunnettu angloamerikkalainen historioitsija Marshall T. Poe. Näin syntyi kirja, joka on osaltani ikään kuin ”viimeinen sana”. Se kuvaa hyvin pitkää ajanjaksoa vuodesta 1478, jolloin Novgorod liitettiin Moskovaan, aina vuoteen 1721, jolloin solmittu Uudenkaupungin rauha sinetöi uudistuneen Venäjän uuden suurvalta-aseman Euroopan valtioiden konsertin yhtenä päätekijänä. Moskovan valtakunta oli tuona aikana kaikista vivahteistaan huolimatta hyvin yhtenäinen ja sen kulttuuri oli löytänyt oman, ”aitovenäläisen” muotonsa.

Yhteistyö Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tiedekustantamon kanssa oli aivan loistavan onnistunutta. Kustantaja tarjosi viiden pätevän kustannusalan osaajan apua kielenkirjauksesta asioiden tarkistamiseen, grafiikkaan ja kuvasommitteluun asti, ja voin vakuuttaa, että oikeastaan vasta heidän käsissään teos sai nykyisen, lukukelpoisen hahmonsa. Vauhti oli niin hyvä, että toukokuussa hyväksytystä käsikirjoituksesta sukeutui valmis kirja syys- ja lokakuun messuilla Turussa ja Helsingissä esiteltäväksi. Tunsin vilpitöntä iloa, kun sain uuden painotuotteen käsiini.

Silti minun pitää varoittaa lukijaa siitä, että kysymyksessä ei ole mikään vaivattomasti sulava lukuelämys vaan pääosaltaan juureva tieteellinen teos, jossa ovat mukana tutkimuksen kaikki raskaat rakennustelineet, lähdeviitteet, kirjallisuusluettelot, lukematon määrä ammoisia henkilöitä ja heidän hyvin tuntemattomia, vieraskielisiä hengentuotteitaan. Sillä vaikka Suomi ja suomalaiset ovat vankasti kuvassa mukana, niin säilyneet tekstit ovat muutamia kansanperinteen ilmauksia lukuunottamatta latinan-, saksan-, ruotsin- ja jopa venäjän kielisiä, mikä auttamatta levittää etäännyttävän vaippansa kuvauksen ylle. Kaikkea ei voi ilmaista nykyaikaisin sanoin, vaan historialla on oma terminologiansa, jonka sulattaminen vaatii pientä ponnistusta.

Ydinkysymys kirjassani on silti hyvin selkeä – teos keskittyy lännen ja idän vastakohtaan, ikimuistoiseen konfliktiin. Tämä näkökulma valottuu Moskovalaisessa niin sodan kuin rauhankin valaistuksessa, diplomatiassa, uskontokiistoissa ja kaupassa, inhimillisen elämän ja kulttuurivaikutteiden moninaisissa kuvioissa. Toiseus, erilaisuus ja sen selitykset näkyvät tutkimuksen joka lehdeltä. Miten ymmärtää Venäjää on kysymys, jota ei voi välttää. Winston Churchill antoi ongelmalle oman vastauksensa kuuluisassa radiopuheessaan lokakuun 1. päivänä 1939 toisen maailmansodan sytyttyä: ”Venäjä on kuin pähkinä käärittynä mystiikan vaippaan arvoituksen sisällä”, hän sanoi. ”Mutta siihenkin on ehkä olemassa avain. Se avain on Venäjän kansallinen etu”.