Mitä jos Jukola olisikin ollut kruununtila?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen julkaisemisesta. Kirjaa on analysoitu monesta vinkkelistä vuosien varrella, mutta harva ehkä muistaa, että kirjan lähtötilanne kumpuaa maatilojen sukupolvenvaihdoksiin liittyvistä valinnoista ja haasteista. Kun veljesten äiti kuolee, on Jukolan talolle löydyttävä uusi jatkaja. Aapo ehdottaa, että isännyys annetaan Juhanille, veljessarjan vanhimmalle, mutta Laurin mielestä ”viheliäinen Jukola” kannattaa enemmin myydä tai antaa vuokralle Rajaportin nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi. Itse he voisivat muuttaa uudisraivaajiksi ”metsien kohtuun” Impivaaraan, Jukolan talon takamaille. Näin lopulta tapahtuukin.

Kymmenen vuoden kuluttua veljekset palavat monenlaisten käänteiden jälkeen takaisin synnyinkotiinsa. On aika palata puolitiehen jääneeseen sukupolvenvaihdokseen. Veljeskatras päättää jakaa Jukolan kantatilan kahteen osaan. Toisen puolen saa Juhani, toisen Aapo. Myös Impivaaran uudistalo halotaan kahtia Tuomaksen ja Laurin kesken. Jukolaan kuului vanhastaan myös kaksi torppaa, Kekkuri ja Vuohenkalma, jotka annetaan Timolle ja Eerolle elinikäisellä sopimuksella. Vuokraa niistä ei tarvitse maksaa.

Veljesten kommelluksia lukiessa helposti unohtuu, että he olivat tilallisia, siis maanomistajia, ja olivat näin etuoikeutetummassa asemassa kuin monet muut kirjan hahmoista, kuten vaikkapa Rajamäen aholla asuva romaniperhe, Taula-Matti tai Männistön muori. Veljeksillä oli mahdollisuus tehdä valintoja.

Jos Seitsemän veljestä olisi kirjoitettu sata vuotta aikaisemmin, olisi Jukolan talo ollut todennäköisesti kruununtila, siis valtio-omisteinen vuokratila, kuten suurin osa suomalaisista maatiloista 1700-luvun jälkipuolelle asti oli. Tässä tapauksessa Jukolan veljesten tarinasta olisi saattanut tulla hyvin toisenlainen. Silloin veljekset eivät olisi voineet antaa tilaa vuokralle paikalliselle käsityöläiselle äidin kuoleman jälkeen ja saada tältä seitsemää tynnyriä ruista vuosittain, kuten Seitsemässä veljeksessä tapahtuu. Myös tilan myyminen olisi ollut mahdotonta, samoin kuin tilan siirtäminen perintönä jollekin veljeksistä. Veljekset olisivat toki voineet luopua Jukolan hallintaoikeudesta ja anoa maaherralta lupaa perustaa Impivaaraan uudistila. Tällöin he eivät olisi kuitenkaan voineet palata takaisin, sillä hallintaoikeudesta luopuminen oli peruuttamaton teko.

Tuomiokirjoista löytyy toisinaan oikeustapauksia, jotka kertovat kruununtilallisten vaihtoehdoista 1700-luvun yhteiskunnassa. Onnellisissa tapauksissa kruununtila pysyi samassa suvussa sukupolvesta toiseen. Onnettomissa tapauksissa kruununtilan haltija sai häädön maksamattomien verojen johdosta. Anders Chydenius kuvaa tällaisia tapauksia seuraavasti eräässä 1760-luvulla julkaistussa kirjoituksessaan:

Jos Kivi olisi elänyt 1700-luvulla, olisi hän saattanut lähettää veljekset Impivaaran sijaan mierontielle onneaan etsimään. Se olisi ollut varmasti karua mutta kiehtovaa luettavaa.

Tai sitten olisi käynyt niin, että Kivi olisi laittanut veljekset ostamaan tilaansa valtiolta perintöoikeuden. Siis minkä? No, käytännössä omistusoikeuden. Ruotsin kruunu ryhtyi myymään 1700-luvun alussa kruununtilojaan halukkaille ostajille, koska se tarvitsin rahaa suuren Pohjan sodan aikaisia sotaponnisteluja varten. Myynnit jatkuivat sodan jälkeenkin, koska valtio oli korviaan myöten velkaantunut. Suomessa myytiin 1700- ja 1800-luvuilla yli 40 000 kruununtilaa, joista noin 14 000 kaupattiin ennen vuotta 1809. Suurin osa tiloista myytiin niiden asukkaille, mutta myös ruukinpatruunat ja kartanonherrat hankkivat sadoittain tiloja omistukseensa.

Kruununtilojen myynnit ovat jääneet verrattain vähäiselle huomiolle suomalaisessa historiantutkimuksessa, vaikka operaatio valoi perustan 1800-luvun maalaisyhteiskunnalle – siis sille, jota Kivikin kuvaa romaanissaan. Oleellista koko tapahtumasarjassa oli se, että maanomistuksen yleistyminen kasvatti perheiden valinnanvapautta ja kannusti maanviljelijäväestöä pitämään huolta omistuksistaan. Vuokrapelto oli aina vuokrapelto. Siitä piti joskus luopua. Omalla pellolla tehty työ koitui sen sijaan myös jälkeläisten hyväksi.

Kolikon toinen puoli oli, että samaan aikaan tilattomien ja talollisten välinen kuilu syventyi. 1800-luvun maailmassa oli todennäköisesti verrattain harvinaista, että maatilan seitsemästä lapsesta peräti neljä onnistui säilymään talollisena.