Mitä on suullinen perinne?

Museovirasto vastaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta yleissopimuksen toteuttamisesta Suomessa. Elävän perinnön luettelointi on osa sopimusta. 2016 avattuun Elävän perinnön wikiluetteloon kuuluu yhdeksän eri osa-aluetta, joista suullinen perinne on yksi. Museovirasto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Svenska Litteratursällskapet i Finland ja Kotimaisten kielten keskus järjestivät marraskuussa 2017 yhteisen Elävä suullinen perintö – sananlaskuista slangilauluihin -seminaarin, jossa suullista perinnettä tarkasteltiin eri näkökulmista.

Kun minut kutsuttiin puhumaan seminaariin, suostuin heti. Kyllähän jokainen folkloristi tämän asian hallitsee! Vasta valmistautuessani seminaarin ymmärsin, miten suuren haasteen olinkaan ottanut vastaan. Suomalaiset folkloristit ovat tehneet kansainvälisesti merkittävää tutkimusta suullisesta perinteestä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisesta asti eikä yhden esitelmän aikana ollut mahdollista esitellä yksittäisiä tutkijoita saatikka heidän tutkimuksiaan tai edes esitellä koostetta aiemmasta tutkimuksesta. Lisäksi suullisen perinteen asema folkloristiikassa on niin keskeinen ja kaikenkattava, että suullisesta perinteestä on vaikea puhua ilman, että samalla käsittelee mitä ylipäätään tarkoitamme folklorelle ja perinteellä.

Tieteen termipankissa todetaan, että:  ”Folklorella tarkoitetaan henkistä kansankulttuuria yleensä ja etenkin suullista perinnettä. — Suppeimmillaan folklore voidaan käsittää kirjoittamattomaksi kirjallisuudeksi, kansan sanataiteeksi, johon kuuluvat kansanrunous ja kansankertomukset. Laveimmillaan se tarkoittaa kaikkea kansanomaista kulttuuria, siis yhtä hyvin kansanlauluja kuin kansanomaista käsityöperinnettä.”

Folkloren ominaisuuksiin on pitkään katsottu kuuluvan suullinen periytyminen, anonymiteetti, yhteisöllisyys, kansanomaisuus ja kaavamaisuus, mutta viime vuosikymmenten aikana tapahtuneet teknologiset muutokset ovat edellyttäneet näiden piirteiden tarkistamista. Folklore on yhä yhteisöllistä, vernakulaaria (kansanomaista) ja kaavamaista, mutta se ei enää ole pelkästään suullisesti periytyvää eikä välttämättä anonyymia tai ”esteettistä kommunikaatiota pienryhmässä ” (”folklore is artistic communication in small groups”), kuten Dan Ben-Amosin usein siteerattu määritelmä vuodelta 1972 kuuluu. Nykyään folkloren määritelmissä korostetaan yksilöiden tai ryhmien erilaisia itseilmaisun ja luovuuden muotoja, joita välitetään muillakin tavoin kuin suullisesti tai oman yhteisön keskuudessa.

Tieteen termipankissa perinne on määritelty seuraavasti: ”ajallisesti jatkuvana käsitetty kulttuuri-ilmiö tai kulttuurin osa-alue — ’Perinne’ voi viitata mihin elämän osa-alueeseen tahansa. Nyky-Suomessa on niin jäänmurtajien rakentamisen, saunomisen kuin monipäiväisen maisteri- ja tohtoripromootion perinne. — Useat kulttuuritraditiot on konstruoitu eli nostettu näkyviin ja määritelty valikoivasti – menneisyydestä on aktiivisesti noudettu jotakin pikemminkin kuin otettu aineksia passiivisesti vastaan edellisiltä polvilta. Kulttuurissa ja yhteisöissä on myös aina heikosti tiedostettuja traditioita, joita on opittu pitämään itsestään selvinä. ”

Suomessa termejä folklore ja perinne käytetään usein toistensa synonyymeina, mutta siinä missä folklorea voidaan lähestyä tuotteena, prosessina tai käytäntönä, perinteellä tarkoitetaan sitä folklorea, jota välitetään sukupolvelta toiselle sekä tähän välittymiseen liittyviä kulttuurisen tiedon prosesseja. Toisin sanoen, vain osasta folkloresta muodostuu perinnettä. Kulttuurin, perinteen ja perinnön kysymyksiä tarkastellut folkloristi Pertti Anttonen (Elore 1/2009) painottaa, että perinteen kohdalla kysymys on pikemmin arvosta kuin sisällöstä. Perinteellä viitataan usein nimenomaan sellaiseen folkloreen, jonka ikä ja uhanalaisuus tekevät siitä erityisen arvokasta ja johon näiden vuoksi liittyy erityinen vaalimisen ja kunnioittamisen velvollisuus. Tähän näkemykseen perustuu muun muassa UNESCOn ja Museoviraston tavoitteet luetteloida ja suojella maailmanlaajuisesti tai kansallisesti merkittäväksi katsottuja kulttuuriperintökohteita ja aineetonta kulttuuriperintöä. Perinteeseen suhtaudutaan usein muuttumattomana, mutta tosiasiassa perinne on altis muutoksille. Voidaan jopa sanoa, että perinteen elinehto on muuttuminen ja sopeutuminen uusiin käyttötilanteisiin ja tarpeisiin.

Suullisella perinteellä tarkoitetaan yleisesti vakiintuneita suullisia ilmaisun muotoja, sellaisia kuin myyttejä, legendoja, satuja, tarinoita ja muita proosamuotoisia kertomuksia. Suullista perinnettä edustavat myös kalevalamittainen runouden eri muodot, kuten eeppiset kertomarunot, riittirunot, itkuvirret, häärunot, kehtolaulut, karhunpeijaisrunot ja loitsut. Niin kutsutuksi pienfolkloreksi taas lasketaan esimerkiksi sananparret, sananlaskut, arvoitukset, sutkaukset ja vitsit. 1980-luvulla suullisen perinteen joukkoon kelpuutettiin nykytarinat, kokemuskerronta ja muistitieto, joihin aiemmin suhtauduttiin joko folkloren esiasteina tai muutoin ei riittävän folkloristisia piirteitä sisältävinä. Tänä päivänä suullisen perinteen kenttä on laajentunut entisestään. Nykypäivän suullista perinnettä ovat niin rap-lyriikka, stand up -komiikka, Stadin slangilla esitetyt laulut sekä Kalevauva-yhtyeen laulut, jonka sanoitukset on kerätty ”suoraan kansan suusta”, eli vauva.fi -foorumilta.

Suullisen perinteen eri muotoja on pyritty luokittelemaan eri genreihin niin kutsutun perinnelajianalyysin avulla.  Perinnelajianalyysin lähtökohtana on ajatus, että suullinen perinne ei ole luonteeltaan ja informaatioarvoltaan yhtenäistä massaa vaan että siitä voidaan tiettyjen kriteerien nojalla, kuten esimerkiksi iän, alkuperän, muodon, sisällön ja funktion mukaan erottaa kulttuuriselta merkitykseltään erilaisia perinteenlajeja. Lajittelun on nähty helpottavan suullisen perinteen eri muotojen käsittelemistä, mutta kaikki eivät ole olleet yhtä vakuuttuneita sen tarpeellisuudesta. Perinnelajianalyysia on arvosteltu siitä, että läheskään kaikki perinnetuotteet eivät suinkaan asetu sopuisasti yhden lajin alle ja eri lajeja voi käyttää samoihinkin tarkoituksiin. Välillä jo näytti siltä, että kiinnostus folkloren tarkasteluun perinnelajinäkökulmasta olisi hiipumassa, mutta uuttakin kiinnostusta genrejä kohtaan on virinnyt. Tästä kertoo muun muassa Kaarina Kosken, Frogin ja Ulla Savolaisen toimittama kokoomateos Genre – Text – Interpretation – Multidisciplinary Perspectives On Folklore And Beyond (SKS, 2016).

Suullinen perinne on usein tietyn yhteisön tai ryhmän taitamaa ja/tai esittämää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että samaankaan yhteisön jäsenet silti tuntisivat kaikkia niitä ilmaisun muotoja, joiden heidän yhteisönsä piirissä taidetaan tai esitetään. Yhteisöt jakaantuvat erilaisiin alaryhmiin iän, sukupuolen, sukulaisuuden, työtehtävien ja muiden kriteerien perusteella. Lapset esittävät loruleikkejä, naisia ja miehiä on todettu huvittavan erilaiset huumorin muodot ja agraarisessa yhteisössä isännän vastasivat viljelyä turvaavista rituaaleista, naiset karjanhoitoon liittyvistä.

Kati Kallion, Tuomas M. S. Lehtosen, Senni Timosen, Irma-Riitta Järvisen ja Ilkka Leskelän teoksessa Laulut ja kirjoitukset: Suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alussa Suomessa (SKS, 2017) puheyhteisöksi kutsutaan joukkoa ihmisiä, joiden ilmaisun tavat ovat keskinäisesti ymmärrettäviä.  Puheyhteisön voi muodostaa esimerkiksi saman murrealueen tai samankaltaisten runojen ja paikallisten juhlakäytänteiden tuntijat. Pienimmillään se voi olla perhe-, kylä- tai sukuyhteisö, laajimmallaan tietty maantieteellinen alue tai sosiaalinen ryhmä. Puheyhteisöjen jäsenet voivat kuulua samanaikaisesti eri puheyhteisöihin.

Tänä päivänä myös se, mitä tarkoitamme yhteisöllä, on laventunut ja vaatii uudelleen tarkastelua. Netin välityksellä kommunikoivat yhteisön jäsenet voivat sijaita eri puolilla maailmaa eivätkä he välttämättä tunne toisiaan henkilökohtaisesti.

Suullista perinnettä välitetään yksittäisten ihmisten välillä kuuntelemalla, katselemalla ja jäljittelemällä. Suullista perinnettä voidaan myös tietoisesti opetella ja harjoitella, mutta yleisempää on, että oppiminen tapahtuu vähitellen ensin käyttötilanteita seuraamalla ja myöhemmin mahdollisesti myös osallistumalla. Perinteen tuntemus ei edellytä, että perinteen tuntija olisi aina myös sen esittäjä.

Suullista välittymistä on pidetty folkloristiikassa varsin pitkään autenttisuuden kriteerinä. Tämä on näkynyt muun muassa, että vielä 1980-luvulla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa kirjallisuuteen pohjautuvat aineistot niin kutsuttu booklore erotettiin folklore-aineistoista. Myös liian omaperäisiä sepitteitä pidettiin arveluttavina ja ne sijoitettiin f- eli fakelore-kategoriaan.

Nykytutkimus osoittaa, että pelkästään suullisessa muodossa levinnyt perinne on kuitenkin harvinaisempaa kuin on aiemmin oletettu.  Suullinen ja kirjallinen kulttuuri ovat vaikuttaneet toisiinsa eri tavoin jo vuosisatojen ajan eikä kansanomaisen kulttuurin tuntemus ole ollut eliitin piirissä niin vierasta kuin aiemmin on oletettu, kuten Laulut ja kirjoitukset -teoksenkin lukuisat esimerkit osoittavat. Monessa tapauksessa tosin jää epäselväksi, kumpi oli ensin, suullinen vai kirjallinen versio? Kiivaimpia debatteja asiasta on folkloristien piirissä käyty satujen alkuperän ympärillä. Perinteinen käsitys on ollut se, että varhaiset kirjalliset sadut polveutuvat suullisista kansansaduista, joiden alkuperä voi ulottua usean vuosituhannen taakse, mutta jo Grimmin veljesten informanteista suurin osa oli lukutaitoisia ja he kertoivat veljeksille kirjoistaan lukemiaan satuja. Suullisten kansansatujen tutkija Satu Apo on todennutkin: ”Proosakerronnan lajien (satujen, tarinoiden) historiaa ei enää voida käsitellä ottamatta huomioon painetun kirjallisuuden vaikutusta. Folkloristien on syytä arvioida uudestaan koko tähänastinen saduntutkimus. Meidän on nöyrryttävä tutustumaan lukutaidon, painotuotteiden, lehdistön, kirjastojen, koulujen oppikirjojen ja kirjanlevityksen historiaan.” (Elore 2/2012.)  Eikä pidä sivuuttaa sitä seikkaa, että suurin osa meistä on tutustunut satuihin katselemalla satuelokuvia.

Painotuotteiden lisäksi suullista folklorea on välitetty 1970-luvulta lähtien kasvavissa määrin teknologian välityksellä. Yksi ensimmäisistä, joka havahtui tähän muutokseen, oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkija Ulla Lipponen, joka ryhtyi keräämään ensin kopiohuumoria ja vuodesta 1997 lähtien – vielä tällöin sähköpostin välityksellä kiertävää – digilorea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Suullinen perinnekin on saanut aivan uusia muotoja. Huumoria viljellään ja nykytarinoita kerrotaan yhä useammin kuvina ja teksteinä tai näiden välimuotoina. Rupattelukaan ei ole enää tänä päivänä pelkästään suullista vaan tapahtuu yhtä lailla näppäilemällä älylaitteiden kosketinnäyttöjä.

Folkloristi Heidi Haapoja tarkastelee artikkelissaan ”Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu” (Musiikin suunta 2017) meille monelle hyvinkin tutun Oi dai –runolaulun satavuotista matkaa Inkeristä osaksi meidän ”omaa suomalaista kulttuuria”.  Vaikka Haapojan artikkelin fokus on kulttuurisessa lainaamisessa ja omimisessa hänen tarkastelemansa esimerkki valaisee samalla folkloristiikan ja kansanmusiikin tutkimuksen paradigmoja sekä suulliseksi perinteeksi määritellyn perinnetuotteen välittämisprosessin vaiheita, joista kaikki eivät suinkaan ole suullisia.

Suuri osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon arkistoidusta kansanrunoudesta on kerätty 1800- ja 1900-luvun alussa vienankarjalaisista ja inkeriläisistä kylistä. Länsi-Inkeriin suuntasi myös säveltäjä ja musiikintutkija Armas Launis vuonna 1906 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana. Soikkolassa Liisa Petrontytär lauloi Launikselle yhteensä 13 kalevalamittaista runolaulua fonogramille. Oi dai oli yksi näistä. Runolaulu kuului alueen paikalliseen, inkerikkohäissä käytettyyn runolaulusävelmistöön, jota nuoret naiset lauloivat morsiamelle joko kosintatilanteen yhteydessä tai häiden aattoiltana. Liisa Petrontytär toimi kolmen-neljän naisen koostuvan kuoron esilaulajana, mutta asuinpaikkaa lukuun ottamatta hänestä ei ole muita tietoja, sillä silloin vallitsevan paradigman mukaan vain runolaululla oli väliä.

Launis nuotinsi Oi dain ja se julkaistiin osana Launiksen laajaa Inkerin runosävelmiä käsittelevää Suomen Kansan Sävelmiä -sarjaa vuonna 1910, mutta ilman mainintaa runosävelmän esittäjästä. Seuraavan kerran Oi dai tallennettiin yli 50 vuotta myöhemmin, kun virolainen kielitieteilijä Arvo Laanesti tallensi runosävelmän Soikkolassa 1960-luvun alussa Jekaterina Aleksandrovan yksin laulamana. Vuonna 1976 myös virolaiset etnomusikologit I. Rüütel, O. Kõiva ja M. Jallai äänittivät Oi dain Aleksandrovan esittämänä.  Tämä äänitys julkaistiin myöhemmin erinimisenä Soome-Ugri rahvaste laule -levysarjan Vadja ja isuri rahvalaule -levyllä Neuvostoliitossa. Aleksandrovan nimi, syntymäaika, kotipaikka sekä äänitteen lähde on mainittu levyn saatetiedoissa. Kansitekstissä mainitaan lisäksi, että kyseessä on häissä esitetty kappale. Levyn välityksellä kappale opittiin tuntemaan myös suomalaisten kansanmusiikin ja tutkijoiden parissa.

1980-luvulla nykykansamuusikot innostuivat ”kansallisista juuristaan” ja Armas Launiksen kokoelmat löydettiin uudestaan.  Tämän trendin myötä myös Oi dai tuli suuren yleisön tietoisuuteen. Kansanmusiikkiyhtye Värttinä julkaisi Oi dai -albuminsa1991. Albumin yhteydessä ilmoitetaan Oi dai kappaleesta ainoastaan, että se on ”traditionaalinen”. Värttinän levyttämässä Oi daissa on eri sanat kuin Launiksen muistiinpanemassa Petrontyttären versiossa, mutta Haapojen mukaan sen sovituksen pohjana vaikuttaa olevan Launiksen nuotinnos. Seuraavana vuonna suomalais- ruotsalainen yhtye Hedningarna julkaisi kappaleen nimellä Grodan/Widergrenen  Kaksi! -levyllään (1992). Myös tämä variantti perustui Launiksen nuotinnokseen. Vuonna 2014 suomalais-bulgarialainen Finno-Balkan Voices julkaisee oman versionsa kappaleesta nimellä ”Maarojani”, mutta tällä kertaa kappale perustuu Jekaterina Aleksandrovan arkistoäänitteeseen ja levyllä mainitaan kappaleen olevan Inkeristä.

Haapojan tarkastelemat esimerkit paljastavat yhä osittain vallitsevan käsityksen perinteestä kollektiivisesti tuotettuna ja anonyyminä, ”kansan äänenä”. Esittäjyys-tekijyyttä ei ole erityisesti painotettu, koska alkuperäiset esittäjät ovat kuuluneet alempaan yhteiskuntaluokkaan ja eläneet ajallisesti ja maantieteellisesti meistä kaukana. Tilanne on aivan toinen, kun kappaleen esittäjänä on nykypäivän kansanmuusikko. Hänet nähdään tekijänoikeudet teoksiinsa omaavana yksilönä.

”Runolaulu” on yksi Elävän perinnön wikiluettelossa mainituista suullisen perinteen esimerkeistä. Runonlaulu kuvauksessa todetaan, että runonlaulu on elävää perinnettä nimenomaan siitä syystä, että sitä opetellaan nykyisin koulussa ja muissa oppilaitoksissa. Nykypäivänä suullisen perinteen välittymistä ja oppimista tapahtuu myös Internetin ja sosiaalisen median välityksellä. Esimerkiksi YouTubessa voi kuka tahansa julkaista omia videoitaan, mutta samalla sieltä voi hakea oppia seuraamalla muiden julkaisemia videoita, kuten yksi Haapojan väitöskirjassaan Ennen saatuja sanoja: menneisyys, nykyisyys ja kalevalamittainen runolaulu nykykansanmusiikin kentällä (2017) haastattelemista kansanmuusikoista kertoo tehneensä.

Haku YouTubessa osoittaa, että Oi dain matka jatkuu yhä. Hakutulos osoittaa, että Värttinän Oi dai on eittämättä runolaulun suosituin versio. Videoiden joukosta löytyy muiden esittämiä versioita, mutta nämäkin pohjautuvat Värttinän versioon, kuten unkarilaisen Revontulet-yhtyeen live-esitys (2008), amerikkalaisen folklaulajan Ruth Mackenzien englanninkielinen versio (2011) ja tuntemattoman nuoren naisen video, jossa hän liikuttaa käsiään Värttinän Oi dain soidessa taustalla (2015).

Elävä suullinen perintö -seminaarin tarkoitus oli löytää lisää esimerkkejä suullisen perinteen lajeista ja muodoista lisättäväksi Elävän perinnön wikiluetteloon. Seminaarin aikana käydyissä keskusteluissa kävi kuitenkin ilmi, että luettelointi ei ole lainkaan yksinkertainen asia eivätkä kaikki osallistujat olleet yksimielisiä edes luetteloinnin tarpeellisuudesta. Suullinen perinne kattaa lähes kaiken inhimillisen toiminnan, se elää ja välittyy muullakin tavoin kuin suullisesti ja sen piirteisiin kuuluu jatkuva kierto. Keskusteluissa koettiin myös hankalaksi nimetä suullisen perinteen eri muodoille ”omistaja”, joka voisi laatia ehdotuksen wikiluetteloon. Lisäksi keskusteluissa pohdittiin suullisen perinteen ylirajaisia piirteitä ja mitä nykypäivänä ylipäätään voidaan määritellä ”suomalaiseksi”. Olisiko sittenkin parempi löytää eri kansallisuuksia yhdistäviä perinteitä kuin kansallisia?

Loppuvuodesta 130 wikiluetteloon ilmoitetuista ehdotuksesta valittiin 52 kohdetta kansalliseen luetteloon. Suullisen perinteen kohteita oli kaksi, runolaulu ja Laihian nuukuus.