Miten tutkia kirjailijan poetiikkaa?
Miten kirjailijoista pitäisi puhua julkisuudessa ja tutkimuksessa? Kirjakustantajien markkinoinnissa on ollut merkkejä henkilökeskeisyyden lisääntymisestä: kirjoja tarjotaan kuluttajille yhä useammin henkilöbrändin kautta, ja jo valmiiksi tunnetuilta henkilöiltä julkaistaan mielellään kirjoja. Kaikki kirjailijat eivät kuitenkaan halua ryhtyä julkisuuden henkilöiksi ja kertoa yksityiselämästään.
Esimerkiksi Elena Ferrante on kansainvälisesti arvostettu italialainen kirjailija, josta ei tiedetä juuri mitään. Hänen kirjailijanimensä on pseudonyymi, ja hän on antanut medioille vain sähköpostihaastatteluja. Ei tiedetä, onko nimimerkin takana yksittäinen tekijä vai kenties tekijäkollektiivi – spekulaatiot vaihtelevat naisesta miesryhmään. Henkilöjulkisuuden välttely ei kuitenkaan ole vähentänyt Ferranten tuotantoon kohdistuvaa kirjallisuudentutkimusta, päinvastoin: sitä on tutkittu erityisen innokkaasti monilta kannoilta.
Vaikka kirjailijoihin kohdistuukin aiempaa vahvempia odotuksia oman brändityön tekemisestä julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa, moni kirjailija toivoo teostensa puhuvan puolestaan. Useat tunnetut tekijät ovatkin pysytelleet onnistuneesti poissa julkisuudesta ja pitäneet yksityiselämänsä omanaan.
Mitä on kirjailijapoetiikka?
Ferranten esimerkki osoittaa, ettei kirjallisuustiede tarvitse tietoa biografisesta tekijästä voidakseen tutkia teoksia. Tutkimus voi kuvata kokonaista tuotantoakin yksinomaan teosten kautta, kuten kirjailijapoetiikan tutkimuksessa melko usein tehdään. Kirjailijapoetiikalla tarkoitetaan poetiikan eli kirjallisuuden ilmaisukeinojen ja rakentumisen tutkimusta, joka kohdistuu tiettyyn tuotantoon. Keskeistä on aineiston rajaaminen tekijänimen kautta ja näin syntyneen tutkimusaineiston tai sen osan erittely poetiikan tutkimuslähtökohdista.
Lähestymistapa siis muistuttaa äkkiseltään katsoen muita kirjailijakeskeisen tutkimuksen suuntia, kuten biografista kirjallisuudentutkimusta. Kirjailijapoetiikka ei kuitenkaan välttämättä ole ollenkaan kiinnostunut kirjailijasta henkilönä, vaan keskittyy teksteihin eli tuotannon keinovarannon ja rakentumisen tarkasteluun. Kirjailijapoetiikan soveltamisala onkin laaja, sillä sen kautta voi tarkastella myös tuotantoja, joiden tekijä ei ole tiedossa tai palaudu yhteen historialliseen henkilöön.
Yllättävän monet tuotannot ovatkin nykyään tällaisia, sillä yhteistekijyys, salanimien käyttö ja haamukirjoittaminen ovat yleisesti tunnettuja kirjailijuuden käytäntöjä. 2020-luvulla kirjallisuuden tuottamista ovat alkaneet muuttaa myös ChatGPT:n kaltaiset avoimesti saatavat tekoälysovellukset, joiden antamia syötteitä on mahdollista hyödyntää teosten luomisessa. Lastenkirjojen kuvituksiakin on tehty maailmalla tekoälyn avulla, mikä kuitenkin vielä usein näkyy laatuongelmina.
SKS:n julkaisema artikkelikokoelmamme Kirjailijapoetiikat: Poetiikan näkökulmia kirjailijoiden tuotantoon (toim. Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Jolma, SKS 2024) on kansainvälisestikin katsoen ensimmäinen teos, joka keskittyy kirjailijapoetiikan tutkimussuuntauksen teoreettiseen selventämiseen ja soveltamiseen tuotantojen analyysissa. Toimittajien kirjoittama teoria-artikkeli kartoittaa tutkimussuuntauksen historiaa ja teorialähtökohtia, ja se palvelee erityisesti tutkimusta ja opetusta. Kokoelman 14 muuta artikkelia perehtyvät kukin yhden kirjailijan tuotantoon ja analysoivat sen rakentumisperiaatteita. Mukana on eri uravaiheen tutkijoita useista suomalaisista yliopistosta, mikä kuvastaa tutkimusotteen luontevuutta ja helppoa omaksuttavuutta tutkimusalalla. Samantyyppistä tutkimusta on toki tehty ennenkin, joskin ilman julkilausuttua teoriaa ja metodiikkaa.
Kirjailijapoetiikan teoriaa ja sovelluksia
Kirjallisuudentutkimuksen oppialan historiankirjoituksessa on ollut tapana korostaa 1900-luvun koulukuntien välisiä eroja. Kirjailijapoetiikan näkökulmasta on kuitenkin syytä painottaa niiden kytköksiä, sillä niin venäläiset formalistit, Bahtinin piiri, Tel Avivin koulukunta, ranskalainen strukturalismi kuin esimerkiksi Chicagon uusaristoteelikot perillisineen tekivät kirjailijapoetiikan tutkimusta – joskaan sitä selkeästi nimeämättä ja teoretisoimatta.
Mihail Bahtinin analyysi Dostojevskin poetiikasta on yksi laajasti tunnetuista kirjailijapoetiikan analyyseista, mutta myös esimerkiksi Roland Barthesin Racine-tutkimus ja Gérard Genetten Proust-tutkimus kuuluvat tutkimussuuntaan. Eroista huolimatta ne kaikki erittelevät yksittäiselle kirjailijalle tyypillistä keinovarantoa ja avaavat siten näkökulman tuotannon kirjalliseen rakentumiseen. Aineistoa on siis tekstikeskeisessäkin tutkimuksessa jo pitkään rajattu kirjailijanimen kautta.
Kirjailijapoetiikka on kuitenkin kattokäsite, jonka alla voi tehdä monenlaista poetiikan tutkimusta kertomuksen analyysista lajitutkimukseen. Kontekstin – ja sen myötä kirjailijan elämän – voi huomioida kontekstoivassa tutkimusotteessa. Diakronisuus eli ajallisen muutoksen tarkastelu on lähes väistämättä aina läsnä kirjailijapoetiikan tutkimuksessa: lähestymistavassa tutkitaan useampaa kuin yhtä teosta, mikä tuo mukaan ajallisuuden ulottuvuuden. Yhden teoksen tutkimus on teospoetiikan tutkimusta, ja se on kirjailijapoetiikan tutkimusta lähinnä silloin, kun tuotanto muodostuu vain yhdestä teoksesta.
Kokoelman artikkelit hyödyntävät poetiikan tutkimussuuntia eritelläkseen niin kotimaisten kuin ulkomaisten kirjailijoiden tuotantoja. Uutta tietoa luodaan esimerkiksi 1800-luvun kotimaisista kirjailijoista, kuten Charlotta Falkmanin yhteiskunnallisuudesta, K. J. Gummeruksen melodramaattisuudesta ja Minna Canthin proosakerronnan muutoksista. 1900-luvun modernistiset kirjailijapoetiikat aukeavat Maria Jotunin ja Volter Kilven analyyseissa sekä yhdysvaltalaisen Nella Larsenin teosten pohjoismaisten kytkösten tarkastelussa.
Nykykirjallisuuden analyysit kattavat erityyppisiä ilmiöitä Cheekin rap-lyriikasta ja Nobel-palkitun Louise Glückin runoudesta väittelyä herättäneeseen N. K. Jeminisin spekulatiiviseen fiktioon. Ruotsalaista nykykirjallisuutta sivutaan Jonas Hassen Khemirin maahanmuuttajayhteisön esitysten analyyseissa. Kotimaisesta kertomakirjallisuudesta analysoidaan niin Asko Sahlbergin oskillaation poetiikkaa kuin Anu Kaajan teosten seksuaalisen väkivallan kuvaston intermediaalisuutta ja Kari Hotakaisen huumorin poetiikkaa. Jaakko Yli-Juonikkaan tuotannon (yli)juonikkuus paljastuu tekijänimen käyttötapojen analyysissa.
Teoriaa ja käytäntöä
Suomalaisessa kirjallisuustieteessä on 2000-luvulla kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota teoriakeskusteluun, ja sitä on käyty kiitettävänkin paljon kokoomateoksissa ja artikkeleissa. Myös poetiikan teorian kehittämistä voi pitää reaktiona alan kasvavaan teoreettiseen keskusteluun. Poetiikka on tutkimuslähtökohtana syntynyt jo antiikissa Aristoteleen Runousopissa, mutta erityisesti historiallisen poetiikan teoriasta ei ole puhuttu Suomessa tai edes kansainvälisesti paljoakaan, vaikka empiiristä poetiikan tutkimusta on kyllä tehty.
Kokoelma luo kirjailijapoetiikan tutkimuksen käsitteistöä ja käytäntöä. Samalla tunnistettua ilmiökenttää ja tutkimuskäsitteitä testataan useissa kirjallisuusanalyyseissa uutta kirjallisuushistoriallista tietoa tuottaen. Kirjailijapoetiikan tutkimuksella on vahva menneisyys ja toivoaksemme myös tulevaisuus merkittävänä, teoreettisesti selväpiirteisenä tutkimussuuntana.
Kirjailijapoetiikan tarkennukset voivat palvella kaikenlaisia kirjallisuuden lukijoita. Kulttuurin kentällä riittää puhetta kirjallisuuden yhteiskunnallisesta roolista, lukutaidon merkityksestä ja jopa fiktion lukemisesta mielikuvituksen ja empatiakyvyn treenaamisena. Kirjailijapoeettiset analyysit voivat ohjata lukijaa pohtimaan lukukokemusta tekstin piirteiden kautta. Näin huomiomme kiinnittyy meille merkityksellisiin kirjallisiin tuotantoihin sekä keinoihin ja teemoihin, jotka suosikkikirjailijoidemme teoksissa kiehtovat ja koukuttavat.