Nukkumatti oli poliittinen, mutta enimmäkseen harmittomalla tavalla

Olen saanut alkuvuoden aikana antaa useita haastatteluja tuoreesta kirjastani ja sen aiheesta eli itäsaksalaisesta nukkeanimaatiosta Nukkumatista. Kaikkein ilmeisimmät kysymykset ovat lopulta olleet yllättävän vaikeita:
– Mikä on saanut sinut kiinnostumaan Nukkumatista niin paljon, että olet kirjoittanut siitä kirjan?
– Oliko Nukkumatti propagandaa ja miten sen poliittisuuteen pitäisi suhtautua?

Toki olen näitä kysymyksiä pohtinut vaikka kuinka paljon, mutta vastauksista tulee helposti joko ylimalkaisia tai toivottoman pitkiä. Nyt yritän tiivistää mutta olla silti perusteellisempi kuin vaikkapa lehtihaastatteluissa on mahdollista.

Sain mahdollisuuden lähteä Berliiniin vuodeksi perheeni kanssa syksyllä 2017 Helsingin Sanomain Säätiöltä saamani stipendin turvin. Osallistuin Freie Universitätissä toimittajille tarkoitettuun jatkokoulutusohjelmaan, jossa oma tutkimusprojektini käsitteli Nukkumattia. Kiinnostukseni kumpusi ristiriidasta: Pikku Kakkosesta ja lapsuudesta tuttu sarja ja hahmo ovat lämmin muisto, jota värittää tietoisuus Nukkumatin roolista DDR:n ja sosialismin sanansaattajana sekä kotimaassaan että kymmenissä muissa maissa, joissa sitä esitettiin.

Berliinin-vuoden jälkeen tein Nukkumatista ensin radiosarjan Yle Radio 1:een ja Yle Areenaan. Sen jälkeen kirjoitin siitä kirjan, jota varten matkustin Saksaan useita kertoja uudestaan: tapaamaan nukkeanimaation vanhoja tekijöitä ja penkomaan arkistoja.

Nukkumatti on kylmän sodan tuote, ja pelkästään sen syntyprosessi oli mitä herkullisin esimerkki kilpavarustelun ulottumisesta kaikkialle – jopa lasten tv-ohjelmiin ja siihen, ehtiikö itä vai länsi aloittaa ensimmäisenä oman Nukkumatti-sarjansa. Itä-Saksan television DFF:n pomoportaassa tultiin marraskuussa 1959 tietoisiksi länsiberliiniläisen tv-kanavan Sender Freies Berlinin Das Sandmännchen -suunnitelmasta. Siitä alkoi kilpajuoksu, jonka seurauksena itäsaksalainen Nukkumatti Unser Sandmännchen ehti tv-ruuduille yhdeksän päivää ennen länsisaksalaista Das Sandmänncheniä.

Kahden Saksan ja kahden Berliinin aikana itä-Nukkumatti oli koko ajan vähintään askeleen länsiserkkuaan edellä. Sillä oli paremmat resurssit, ja siitä tuli paitsi itäsaksalaisen arjen sankari myös oman maansa ideologian kauniskasvoinen lähettiläs. Se esitteli kulkuvälineidensä avulla oman viiteryhmänsä eli itäblokin teknologiaa ja juhlisti autoteollisuuden menestystuotteita, betonilähiöiden rakentamisesta, Berliinin tv-tornin ja Tasavallan palatsin kaltaisten monumenttien valmistumista ja sekä avaruusteknologian edistysaskeleita.

Tottahan toki Nukkumatin tekijät tiesivät, kenen leipää he söivät. He elivät mukana avaruuskilpailussa, ja niin eli Nukkumattikin. He olivat kansainvälisesti suuntautuneita ja ylpeitä Nukkumatin menestyksestä ja lähettivät tämän eri puolille maailmaa aina Kuubaa ja Vietnamia myöten mutta pitivät sankarinsa pääsääntöisesti niin sanotusti omalla puolellaan. Nukkumatin vierailut Japanissa, Intiassa ja Suomen Lapissa voivat näyttäytyä harharetkinä, koska niissä päähenkilö nähtiin länsimaisella maaperällä, mutta näillekin jaksoille löytyy historiallinen tausta ja selitys.

Miksi kaiken tämän jälkeen koen vaikeaksi kutsua Nukkumattia propagandaksi? Ennen kaikkea siksi, että olen saanut tavata Nukkumatin tekijöitä ja kurkistaa heidän kertomustensa kautta siihen arkeen ja työhön, josta Unser Sandmännchen sikisi. Animaattori Marianne Serowski, jota haastattelin kolmeen kertaan ja jonka kanssa päädyimme puhumaan paljon muustakin kuin Nukkumatista, ei kertomansa mukaan koskaan kokenut tekevänsä työtään jonkin tehtävänannon tai tilauksen mukaisesti.

Keskustellessani Marianne Serowskin kanssa Neu-Hohenschönhausenin betonilähiössä ymmärsin Nukkumatin syntyneen jaetun maan ja maailman arjesta ja olosuhteista. Marianne Serowski asui samassa kaupunginosassa Itä-Berliinissä edesmenneen miehensä Harald Serowskin kanssa jo DDR-aikana. Iltaisin he katsoivat Nukkumattia lastensa kanssa, päivisin he tekivät sitä. Harald Serowski suunnitteli Unser Sandmännchenille yli 200 kulkuneuvoa, ja häntä voi pitää Gerhard Behrendtin ohella Nukkumatin “toisena isänä”. Arjen lisäksi myös Serowskien ja muiden tekijöiden haaveet avaruusseikkailuista ja ulkomaanmatkoista muuttuivat Nukkumatin kulkupeleiksi ja tarinoiksi.

Vaikka Nukkumatti muistetaan huimista laitteistaan ja eksoottisista matkakohteistaan, hänet lähetettiin useammin lähiöiden pihoille ja leikkipuistoihin kuin avaruuteen tai kaukomaille, ja useimmiten myös hänen kulkuneuvonsa olivat varsin arkisia. Niinpä Serowskit saivat kuulla naapuruston lapsilta, kuinka Nukkumatti oli eilisiltana käynyt juuri heidän luonaan ja ilmestynyt tutulla Tatra-raitiovaunulla tutun tuntuiselle ja näköiselle uustuotantoalueelle.

Samaan aikaan Nukkumatti oli tuttu vieras myös Suomen televisiossa, maassa joka kaupungistui ja tarjosi mukavampaa ja käytännöllisempää asumista lähiöissä. Lapset Tampereen Hervannassa ja Helsingin Pihlajamäessä kokivat ikivanhan satuolennon modernin version yhtä lailla hahmoksi, joka saattaisi tulla heidän luokseen tuon tutun kulman takaa.

Vältän kutsumasta Nukkumattia propagandaksi myös siksi, että politiikka ilmenee siinä lopulta tavalla, jonka koen pääosin harmittomaksi. Yhteisen arjen lisäksi sarja tarjosi roolimalleja, jotka toki kuvastavat aikaansa: lapset viihtyvät Nukkumatin kanssa pioneerileirillä, tiedemiesten opissa, urheilukentillä ja avaruusasemalla kosmonauttien seurassa. Tarinoiden roolimallit ja ihanteellinen kansalaisuus ovat luettavissa itäsaksalaisena kasvatuksena, ja sellaiseksi se oli myös tarkoitettu. Muutaman kerran militarismi puskee jaksoihin Itä-Saksan kansanarmeijan kaluston ja sotilaiden muodossa, mutta enimmäkseen DDR ja sen liittolaismaat näkyvät tarinoissa tavalla, joka ei näytä nykyäänkään pahalta. Siksipä Nukkumattia tuotetaan, esitetään ja myös vanhoja jaksoja uusitaan nyky-Saksassa edelleen.

Kärjistetyt tulkinnat varastavat nykyään isoimmat otsikot, ja maailma näyttäytyy usein mustavalkoisena. Olen saanut kuulla ja lukea, että “Nukkumatti oli kommunistien propagandaa” ja toisaalta että “Nukkumatissa ei ollut mitään poliittista”. Nähdäkseni totuus on jossain siellä välissä.

Nukkumatissa kiinnostavaa on sen suhde aikaansa ja taustaideologiaansa. Se antoi kauniit kasvot totalitaariselle diktatuurille mutta pysyi itse lämpimänä ja turvallisena. Moni muukin teos tai hahmo on peräisin maasta tai järjestelmästä, jonka arvot ovat nykykäsitystemme vastaisia, kaikkien taustoista emme tiedä ja joillekin voimme olla sokeita.

Nukkumatti säilyy dokumenttina ajastaan. Se elää ja hengittää kylmän sodan todellisuutta jaetun maailman itäpuolella: arkea, haaveita ja tulevaisuusvisioita. Politiikkaakin unihiekan seassa on, ehkä myös ripaus propagandaa – se on mauste, joka tekee sarjan nykysilmin vain kiinnostavaksi.