Oi Kalevala! – tutkijat Kalevalan kriittisen edition parissa

Oli kuuma alkukesän päivä vuonna 2015. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosasto oli kokoontunut Suomenlinnaan ideoimaan tulevaisuudessa rahoitettavia tutkimushankkeita. Tarkoituksena oli pitää myyntipuhe hypoteettisille rahoittajille. Ryhmämme Kalevala-idealle hymyiltiin vinosti – olihan Kalevala, ah, niin passé – mutta tuona kesää enteilevänä päivänä Suomenlinnan nurmella onnistuimme perustelemaan rahoituksen Kalevalan kriittiselle editiolle.

Todellista hankerahoitusta piti vielä odottaa, mutta idea sai siivet alleen. Miksi Kalevalasta ei ollut kriittistä laitosta? Oliko syynä historian kuluessa usein toistettu ajatus Lönnrotin eepoksesta? Se oli ”epäpätöinen”, liian kirjallinen ja Lönnrotin turmelema, kaikkea muuta kuin aito kansanruno, jonka suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus oli ottanut 1800-luvun lopulla tutkimuskohteekseen? A. R. Niemen ja Väinö Kaukosen säetutkimukset edustivat eräänlaista kriittistä editiota yksittäisten säkeiden tasolla, mutta Lönnrot toimi toisin, säetasoa laveammin, temaattisesti lähellä olevien runotyyppien ja -aihelmien kanssa.

Miten tehdä kriittinen editio runomuotoisesta teoksesta, joka ei ole kirjailijan luovuuden tuotos, vaan toimittajan ja runokerääjän hybridimuoto suullisesta ja kirjallisesta kulttuurista sekä moninaisista 1800-luvun ideologioista? Miten sovittaa editioksi teos, josta on paitsi useita painettuja versioita, myös lukuisia käsikirjoituksia ja muistiinpanohahmotelmia? Miten lähestyä eeposta, joka on samalla kertaa myyttinen ja Lönnrotin muokkaama ja tulkitsema, kansanrunoihin pohjautuva ja kirjallisuuteen viittaava, esimodernin maailman ja porvarillisen yhteiskunnan heijastuma? Edition suuntaviivaksi alkoi vähitellen muotoutua Kalevalan moninaisuus. Lähtökohdaksi otettiin Kalevalan laajin versio (1849), jonka rinnalle voidaan myöhemmässä vaiheessa liittää muita versioita ja käsikirjoitusaineistoa. Ajatusta testattiin pilottihankkeessa nimeltä Kalevalan Aino (2017).

Avoin Kalevala on tieteellisesti arvioitu, kriittisesti kommentoitu editio, jonka nimi viittaa eepoksen loputtomiin mahdollisuuksiin ja tulkintoihin. Se niin ikään merkitsee digitaalista, avoimen lähdekoodin julkaisua, joka avautuu kenelle tahansa käyttäjälle. Lopulta Avoin Kalevala heijastelee Lönnrotin ajatusta Kalevalasta alati kehittyvänä prosessina, jonka nimenkin voi tarvittaessa vaihtaa: ”Mitäs sinusta on nimi Kalevala? Saatta, jos tahtonetta, toisenki antaa” (kirje 12.4.1835 Keckmanille).

Seuraavassa edition tutkijat kertovat lähemmin ajatuksiaan Kalevalasta ja kriittisestä editiosta.

Marika:
Olen noudattanut sananselityksissä seuraavia periaatteita: sananselitykset on laadittu runoihin selkeyttä, sisällön ymmärrettävyyttä ja erilaisia käyttäjiä silmällä pitäen. Osa laajemmista kommentaareista, esimerkiksi Pohjolan emäntää tai seppo Ilmarista koskevat, ovat tuttuja jo edition ensimmäisestä osasta. Toiseen osaan olen laatinut runsaasti myös kokonaan uusia selityksiä ja kommentaareja. Esimerkiksi häärunoissa on naimisiinmenoon liittyvää kiehtovaa erikoissanastoa, joka osaltaan kuvaa runolaulualueen häämenojen moninaisia riittejä ja lisäksi heijastelee yhteisöissä vallalla olevia sukupuolirooleja. Olen sanojen merkitysten selittämisen ohella koostanut Kalevalan keskeisimpiä henkilöitä, paikkoja ja esineitä koskevan luettelon edition etusivulle.

Sananselitysten laatiminen on luonnollisesti opettanut minulle paljon uutta paitsi Lönnrotin kielestä myös suomen murteista, karjalan kielestä ja aikakauden kulttuurista. Vieraat sanat ja taivutusmuodot, sanojen vaihtelevat merkitykset ja Lönnrotin kansanrunoihin tekemät tietoiset muutokset ovat syventäneet ymmärrystäni kielestä ja sen tutkimuksesta. Eepoksen runot kuvaavat mielestäni kiinnostavalla tavalla sitä, miten kieli mukautuu ja muokkautuu ajan saatossa joko tietoisten toimien tai luonnollisen kehityksen kautta.

Venla:
Kun aloitin työni Avoin Kalevala -hankkeessa, olin etukäteen innoissani mahdollisuudesta päästä analysoimaan pitkiä eeppisiä runoja, joista vielä luulin Kalevalan pääosin koostuvan. Vaikka olin aiemmin työskennellyt SKS:n runolauluhakemistohankkeessa ja tunsin siten lyyriset laulut ja häälaulut hyvin, en ollut koskaan syventynyt kertoviin runolauluihin enkä myöskään Kalevalaan. Se miten ylirajaisesti Lönnrot oli erityyppistä runoaineistoa Kalevalaan sisällyttänyt, konkretisoitui kuitenkin pian.

Olen analysoinut editiossa Lemminkäisen nimissä kerrottuja runoja. Aloittaessani Kalevalan runosta 11 selvisi, että tässä Lönnrotin kokonaan itse sommittelemassa kokonaisuudessa on vain siteeksi epiikkaa ja sekin koostuu erilaisten kosintaan liittyvien runotyyppien katkelmista. Tarinan kehyksenä on yhdeksän alkusäettä harvinaisesta Ahdin ja Kyllikin runosta. Lönnrotin kädenjälkeä ovat sekä runon henkilöhahmot että tarina, joka etenee epiikalle sinänsä tyypillisesti dialogin kautta. Dialogin puheenvuorojen säkeet ovat pääosin peräisin lyyrisistä runoista ja loppuosassa myös häälauluista. Runossa on myös paljon toistoa: sitoessaan aineksia ja selittäessään kertomuksen käänteitä Lönnrot muovasi samaakin säeainesta lukuisia kertoja – mikä on harvinaista yleensä ekonomisesti asiansa ilmaisevissa suullisissa runolauluissa.

Uuden Kalevalan runo 11 on äärimmäinen esimerkki Lönnrotin käyttämästä kollaasitekniikasta, muttei ainoa lajiaan. Lemminkäis-runojen selvittämisestä muodostuikin minulle todellinen seikkailu Kalevalan maailmaan, jonka aineksina vain harvoin on selvärajainen otos jostain eeppisestä runotyypistä. Myös elävässä suullisessa runokulttuurissa eeppiset ”runotyypit” sisältävät hyvin heterogeenisiä esityksiä jossain määrin samankaltaisesta juonirakenteesta. Sekä juonet, yksittäiset episodit että säkeet varioivat laajasti ja yhdistyvät toisiinsa. Myös eri lajit, joita suullisessa kommunikaatiossa pääosin käytetään erilaisiin tarkoituksiin, sisältävät yhteistä aineistoa ja lainaavat toisiltaan. Koska olen aiemmin tutkinut eläviä runokulttuureita, minun on hyvin helppo nähdä Kalevalassa Lönnrotin pitkän ja syvän kenttäkokemuksen kautta saavuttama ymmärrys runokielisen ilmaisun vapaudesta.

Lönnrotin tekemää lajien ja tekstinosien yhteensovittamista näyttää motivoineen ensisijaisesti temaattinen periaate. Lönnrotilla on ollut selvä etnografinen intressi sisällyttää Kalevalaan mahdollisimman suuri osa muistiinpannusta aineistosta. Aineiston järjestelyä puolestaan on ohjannut hänen itsensä luoma kertomuskehys ja sen kulloinkin esillä ollut teema. Avoin Kalevala -hankkeessa analyysin tavoitteena on antaa lukijalle mahdollisuus tutustua lähteenä käytettyihin runoihin ja aihelmiin, mikä on projektin yksi erityinen rikkaus. Minulle hankkeen tutkijana palkitsevaa on myös, että verkkojulkaisun lukija pääsee kommenttitekstien ja niihin sisältyvien viitteiden avulla konkreettisesti seuraamaan sitä jännitysnäytelmää, jossa osiinsa puretuista ja temaattisesti uudelleen kootuista runotallenteista Lönnrotin mielessä ja työpöydällä syntyi Kalevala.

Juhana:
Oma tehtäväni oli kommentoida ja tulkita Kalevalaa aikakautensa historiallisessa kontekstissa. Aihe tuli hyvin lähelle väitöskirjatyötäni ja iloitsin, että saatoin jatkaa omaksumani tiedon soveltamista uudessa yhteydessä. Matkalla oli kuitenkin yllätyksiä. Olin tottunut lukemaan Kalevalan johdantoja ja muuta Lönnrotin kirjoittamaa asiaproosaa, mutta eepoksen runojen avaaminen suhteessa aikakauden historialliseen ja kulttuuriseen tilanteeseen oli aivan uutta. Ensin ajattelin, että sen ei pitäisi olla kovin vaikeata, mutta tarkemmin runoja 1 ja 2 katsottuani sain huomata tekstityypin olevan kovin erilainen kuin mihin oli tottunut ja sen myötä työtä olisi edessä paljon. Olenkin tyytyväinen, sillä työn valmistuttua, olen huomannut saaneeni uuden tavan lukea kaikkia muitakin eepoksen runoja. En enää keskity vain siihen mitä runoissa tapahtuu, vaan näen tekstissä yhä uusia kulttuuri- ja aatehistoriallisia yhteyksiä.

Kun luin Kalevalan vuosia sitten ensimmäistä kertaa lukioissa, en olisi uskonut, että jonakin päivänä olen mukana luomassa kriittisesti kommentoitua editiota eepoksesta. Kalevalan ja siihen liittyvän tutkimuskirjallisuuden läpi kahlaaminen sillä mielellä, että nyt uudistetaan kansalliseepoksen luku- ja tulkintatraditiota, oli silmiä avaava kokemus. Ainakin itseni kannalta voin ajatella Avoimen Kalevalan ansainneen nimensä: vaikka tiesin etukäteen hankkeen tarkoittavan, että uutta tietoa on omaksuttava ja tuotettava huomattavia määriä, en arvannut oman käsitykseni Kalevalasta avautuvan niin moniin uusiin suuntiin. Aikaisemmin olin keskittynyt lukemaan eeposta vain hyvin tarkkaan rajatusta näkökulmasta. Kun koko työryhmän ponnistelut koottiin yhteen, opin kuinka monesta eri perspektiivistä Kalevalaa voi lähestyä.

Avoimen Kalevalan ensimmäinen osa käsittää runot 1–15 sekä Vanhan ja Uuden Kalevalan esipuheet sekä tieteellisiä kirjoituksia Kalevalan synnystä, kielestä, kansanrunoaineksista ja aatehistoriasta. Ensimmäinen osa julkaistiin keväällä 2019. Avoimen Kalevalan toinen osa sisältää runot 16−34 ja 42−43 sekä uusia tieteellisiä kirjoituksia. Toinen osa on referee-arvioinnissa ja ilmestynee kevään 2020 aikana. Edition kolmas osa on tutkimusryhmän työn alla.