Pohjolasta Pohjois-Amerikkaan: Amandus Johnsonin atlanttinen historia

Teoksensa The Swedish Settlements on the Delaware 1638–1664 esipuheessa amerikanruotsalainen historioitsija Amandus Johnson (1877–1974) kuvaili, miten hänen viisi vuotta kestänyt arkistotutkimuksensa Ruotsissa, Hollannissa, Englannissa ja Suomessa oli tuottanut valtavasti uutta tietoa Uuden Ruotsin siirtokunnan poliittisesta historiasta. Swedish Settlements julkaistiin vuonna 1911, joten Johnsonin tutkimus oli alkanut vuoden 1906 paikkeilla.

Johnsonin urakka ei jäänyt Suomessa huomaamatta, sillä lokakuussa 1906 Hufvudstadsbladet raportoi ”kiinnostavista arkistolöydöistä.” Uutisen mukaan Johnson oli tehnyt tutkimustyötä Kuninkaallisessa kirjastossa, yliopistokirjastoissa, Kamariarkistossa sekä yksityisarkistoissa. Työ oli tuottanut ”odottamattoman hyviä tuloksia.” Tässä kohtaa nykypäivän lukijan on hyvä pysähtyä miettimään, kuinka monta kertaa hän on lukenut suomalaisista sanomalehdistä, kun historioitsija aloittaa arkistotutkimuksensa – puhumattakaan siitä, että kyseinen historioitsija olisi ruotsalainen ja toimisi Yhdysvalloissa.

Kun teos vihdoin julkaistiin, se noteerattiin välittömästi helsinkiläisen Nya Pressen-sanomalehden palstoilla. Toukokuussa 1912 Åbo Underrättelser puolestaan julkaisi laajan, Johnsonin kirjaan perustuvan artikkelin Delawaren siirtokunnan historiasta. Saman vuoden helmikuussa Hufvudstadsbladet oli jo raportoinut The American Scandinavian Societyn toiminnasta, jossa Johnson oli mukana. Uuden Ruotsin siirtokunnan lisäksi Johnson kirjoitti teoksensa ensimmäisessä luvussa tarkan kuvauksen Ruotsin ja Suomen 1600-luvun taloudellisista oloista. The Swedish Settlements tarjosi siihen asti ehkä yksityiskohtaisimman englanninkielisen kuvauksen 1600-luvun Suomen historiasta. Kaksiosaisen, yli 800-sivuisen kirjan varsinaiset ansiot olivat toki Delawaren siirtokunnan historian kuvauksessa.

Vuonna 1638 Delaware-joen suistolle perustettu Uuden Ruotsin siirtokunta oli ruotsalaisten ja suomalaisten aikaisimpia globaaleja avauksia. Amerikkaan matkasi niin Suomessa syntyneitä ja asuneita ruotsinkielisiä kuin myös Ruotsin puolelle edellisvuosisadan lopulla muuttaneita suomalaisia, jotka tunnettiin metsäsuomalaisina. Siellä oli setvittävä suhteita suomalaisten, ruotsalaisten, hollantilaisten, englantilaisten, afrikkalaisten sekä lenape-intiaanien välillä. Myös suhde eläimiin ja luontoon muuttui merkitykselliseksi.

Vuoden 1863 kokoelmassa Opiksi ja Huwiksi: Lukemisia Suomen perheille Yrjö-Sakari Koskiselle Delaware oli tärkein esimerkki siitä, että suomalaisista ei kokonaan puutu ”se urhea wehkeilys-henki, joka kaikissakin kansoissa on ajanut joukon ihmisiä heittämään oman syntymä-maansa rajoja ja hakemaan awarasta maailmasta uutta onnea ja asuin-siaa” [59]. Koskinen lataa, että ”warsinkin 17:nnellä vuosisadalla näyttää Suomalaisilla olleen erinomainen halu heittämään omia raukkoja rajojansa.” [60]

Delawaren lisäksi oli muutakin maailmaa, jossa Pohjolan kansat liikkuivat. Eräs merkittävä paikka löytyi Atlantin toiselta puolelta Amerikasta katsoen muttei Euroopasta vaan Afrikasta – Guineanlahdelta. Parikymmentä vuotta Uuden Ruotsin siirtokunnan perustamisesta Ruotsi ja Tanska mittelivät Kultarannikolla tavalla, joka sotki niiden suhteita Euroopassa. Nämä Pohjolan maat ja kansat havittelivat linnakkeita ja sen mukana tulevaa orjavaltaa ja -kauppaa. Uuden maailman siirtokunnat olisi rahoitettava ja rakennettava jotenkin. Atlantin vastakkaisilla rannoilla sijaitsevat Afrikka ja Amerikka kulkivat usein käsi kädessä eurooppalaisten suunnitelmissa.

Niin oli myös Amandus Johnsonin kohdalla. Ruotsissa Kalmarin maakunnassa syntyneen ja kolmevuotiaana Minnesotaan perheineen muuttaneen Amanduksen elämä sai uuden atlanttisen käänteen hänen matkustaessaan Angolaan vuosina 1922–1924. Afrikassa Johnson keräsi valtavan määrän kansatieteellistä aineistoa ja ryhtyi laatimaan Angolassa puhutun kimbundun kielen sanakirjaa. Hän julkaisi myös ruotsinkielisen matkakertomuksen.

Johnsonin palattua Yhdysvaltoihin eräs matkalle osallistunut mies syytti koko retkikuntaa petokseksi. Väitteen mukaan Johnsonin tarkoituksena oli ollut paikallistaa timanttikaivos, jonka olemassaolosta hän oli tietoinen. Ottaen huomioon Johnsonin runsaan työn paikallisen etnografian ja kimbundun kielen dokumentoimiseksi, hänen voidaan ajatella menneen hurjan pitkälle peittääkseen timanttikaivoshankkeen. Koko petossyytös vaikuttaakin olleen ennemmin turhautuneen tai pettyneen matkakumppanin mustamaalausyritys.

Jotain Johnsonin merkityksestä aikalaisille Suomessa voidaan päätellä siitäkin, että helsinkiläinen Dagens Press kertoi heinäkuussa 1918, miten hänen ruotsalais-amerikkalaista historiaa koskeva kirjakäsikirjoituksensa tuhoutui tulipalossa. Johnson tosiaan menetti samalla suuren osan arkistoista keräämästään lähdeaineistosta. Hän kuitenkin jatkoi ansiokasta julkaisutoimintaansa vielä vuosikymmeniä. Siitä huolimatta uudet historioitsijasukupolvet ovat pitkälti unohtaneet Johnsonin uraauurtavan työn – Linda Heywood ja John Thornton ovat harvoja atlantisteja, jotka ovat tällä vuosituhannella hyödyntäneet hänen mittavaa arkistoaan.

Pohjola, Atlantti, maailma -teosta toimittaessamme Amandus Johnsonin henki oli jatkuvasti läsnä. Häntä voi kaikella syyllä pitää yhtenä ensimmäisistä Atlantin historioitsijoista. Johnsonissa mielenkiintoista on myös, miten historiantutkinta oli selvästi yhteiskunnallinen teko, jolla oli myös sellaista arvoa. Merkillepantavaa on, miten tsaarinvallan viimeisenä vuosikymmenenä uuden ajan alun suomalaisuus, tai jopa Ruotsin itämaalaisuus, globaalina ilmiönä oli lehtikirjoitusten arvoinen. Globaalit liitokset kiinnostivat ja ne myös tunnettiin. Siksi Johnsonista tuli eräänlainen kuuluisuus, minkä syistä sietää muistuttaa.