Populaarikulttuuri muuntuu folkloreksi

Folklore määriteltiin suulliseksi perinteeksi vielä viime vuosituhannella. Unohtakaa se! Kansanomainen perinne toteutuu kaikkialla ympärillämme myös tekstinä, kuvina ja videoina. Uuden sukupolven perinteentaitaja hallitsee editointityökalut ja tuntee verkkofoorumeilla pyörineiden kuvien merkitykset ja viittaussuhteet. Hänen repertuaarinsa kehittyy digitaalisen teknologian mukana ja hyödyntää median ja populaarikulttuurin aineksia.

Populaarikulttuurin folkloreluonne tunnustettiin Suomessa julkisesti tiettävästi ensimmäistä kertaa vuonna 1959, kun professori Matti Kuusi julisti virkaanastujaispuheessaan iskelmät aikansa kansanlauluiksi. Populaarikulttuuri ja ”nykyperinne” pysyivät folkloristeille silti pitkään pelkkinä kuriositeetteina.

Kuusen johtamissa kansanrunoudentutkimuksen seminaareissa kaupallista populaarikulttuuria alettiin tarkastella folklorelle rinnakkaisena ilmiönä. Siitä tunnistettiin kansansadun juonikaavoja ja myyttien sankarihahmoja, mutta se oli silti olennaisesti eri asia kuin folklore. Folklore oli tilannekohtaisesti muuntuvaa ja vuorovaikutuksellista. Kaupallinen tuote sen sijaan oli aina samanlaisena toistuva filmi tai teksti, johon vastaanottaja epäilemättä kyllästyisi nopeasti. (Tällä kohtaa populaarikulttuurin fanit rypistävät kulmiaan!) Lisäksi kaupallinen populaarikulttuuri nähtiin ulkopuolelta tarjottuna. Tutkijat pitivät sitä yhtenäisiä arvoja tuputtavana massakulttuurina.

1900-luvun puolivälissä kyseinen näkymä oli ehkä realistinen. Kun Walt Disney julkaisi vuonna 1937 Lumikki ja seitsemän kääpiötä -animaatioelokuvansa, hän punoi siihen oman arvomaailmansa. Hän myös suunnitteli, että Lumikki-elokuva korvaa suullisen perinteen lukuisat variaatiot ja muodostuu sadun lopulliseksi versioksi. Se lähes onnistuikin: Disneyn Lumikki keltaisine hameineen ja puhvihihoineen on monelle sukupolvelle se ainoa oikea. Variaatio kuitenkin jatkuu, ja ikonista hahmoa työstetään omiin tarpeisiin uusilla tavoilla. Disney-vaikutteista puhvihihaista Lumikkia tulkitaan esimerkiksi paheellisena naisena, drag-hahmona tai zombitapahtumissa veren tahrimana elävänä kuolleena.

2000-luvulla joukkoviestintä ja omaehtoinen ilmaisu sulautuvat jo toisiinsa, ja erilaiset mediat ja välittymiskanavat ovat tosiasiassa samaa kulttuurista kiertoa. Digitaalisen teknologian myötä kuilu ammattilaistuotannon ja omaehtoisen osallistumisen välillä on kaventunut tuntuvasti. Populaarikulttuuri lainaa usein jo ennalta tuttuja aineksia ja lisää niihin uusia, kiinnostavia elementtejä. Yleisön välityksellä puhuttelevimmat osat jatkavat kiertoaan kansanomaisilla merkityksillä ladattuina.

Yleisön aktiivisuus populaarikulttuurin tulkitsijoina ei ole uusi ilmiö. Fanien omien versioiden kirjoittelu eli fanifiktio syntyi jo 1800-luvun lopulla ensin Jane Austenin teosten ja sitten Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -kirjojen pohjalta. Nykyään fanituotanto ja -lore kukoistavat lukuisissa muodoissa. Uhkakuva, että kaupallisen kulttuurin tylsistyttämä kansa menettäisi luovuutensa, ei toteutunut. Entisajan aihepiirit kylläkin on hylätty – tai niitä käsitellään aivan uudella tavalla.

Kun digitaalinen teknologia on arkipäiväistynyt tavallisten ihmisten käyttöön ja itseilmaisun välineeksi, yleisö pystyy editoimaan valitsemiaan aineistoja ja julkaisemaan niistä omia versioita. Verkkoyhteisöt tuottavat rikasta remixiä uutisvirran ja populaarikulttuurin sisällöistä. Meemikuvissa Vladimir Putin ratsastaa villieläimillä ja tieteissarjan avaruusupseerit kertovat sarjaan täysin liittymättömiä puujalkavitsejä. Kuvaston kollektiivinen tunnistettavuus antaa sille auktoriteettia. Tuttu kuvasto voi olla peräisin myös esimerkiksi historiasta, kirjallisuudesta tai kuvataiteesta.

Tutkijat arvelivat 1900-luvun puolivälissä, että populaarikulttuuri syrjäyttää ”aidon” kansankulttuurin. Asian voi nähdä myös niin päin, että kaupallinen tuotanto on kaapattu folkloreksi! Yleisö katsoo suosikkielokuviaan tai -sarjojaan kymmeniä kertoja ja luo uutta kulttuuria niiden pohjalta. Niiden kautta eletään tunteita ja pohditaan arvoja, argumentoidaan ja rakennetaan identiteettejä. Suosikkielokuva ei itsessään ole kansankulttuuria. Mutta siitä irrotetut, lukuisia kertoja meemeinä varioidut kuvat, lauseet ja eleet sekä faniyhteisöjen luomat uudet versiot ovat sitä kyllä.

Folkloristiikassa tämän päivän kansankulttuuriin liitetään edelleen nyky-etuliite ikään kuin kansanomainen ilmaisu kuuluisi lähtökohtaisesti menneisyyteen. Kiinnostavaa folklorea kuitenkin tuotetaan koko ajan, ja folkloristiikan ote ajankohtaisiin ilmiöihin on hedelmällinen. Folkloristiset tutkimukset tämän päivän aiheista kuten rap-musiikista, videopelaamisesta, meemeistä tai salaliittoteorioista ansaitsevat nykyistä enemmän näkyvyyttä.

Kaarina Kosken ja Tuomas Hovin toimittama teos Kansanperinne 2.0. Sukelluksia 2000-luvun vernakulaariin kulttuuriin esittelee oman aikamme kansankulttuuria folkloristiikan näkökulmista. Teokseen voit tutustua osoitteessa https://oa.finlit.fi/site/books/e/10.21435/tl.279/