Riutulan lastenkoti – hoivaa ja kristillis-moraalisuutta pohjoisen lapsille

Maailman pohjoisin lastenkoti perustettiin Suomen Lappiin, Inariin vuonna 1907. Toiminnan perustajajäsenet olivat eteläsuomalaiset yläluokkaan kuuluvat naiset, Nuorten Naisten Kristillistä Yhdistystä edustavat, Naëmi von Bonsdorff ja Iida Lilius. Kyseiset henkilöt olivat Lapissa lähetystyötä tehdessään havainneet, että paikkakunnalle tarvittiin erityistä kotia, jossa pystyttäisiin tarjoamaan asuinsija sitä tarvitseville. Riutula aloitti toimintansa vanhusten ja lasten kotina, mutta toiminnan jatkuessa siitä tuli lastenkoti. Toiminta oli alku Suomen sosiaalihuollolle, jota kolmas sektori alkoi toteuttaa Pohjois-Lapissa. Samalla huutolaislapsijärjestelmä ja lasten huutokauppaaminen lopetettiin pikkuhiljaa. Viimeinen virallinen lasten huutokauppa tapahtui vuonna 1935.

Lapsuuden kokemukset vaikuttavat läpi elämän ja näyttäytyvät ihmisen elämänhistoriassa merkityksellisenä ajanjaksona. Tapahtumat, keskustelut, hyvät ja huonot muistot palautuvat mieliimme vielä aikuisenakin. Suomen kansallisarkistossa sijaitsevassa Riutulan lastenkodin arkistossa on paljon arvokasta tietoa. Näitä tietoja lukemalla saa kokonaiskuvan siitä, millaista toiminta on ollut. Arkistolähteet kuitenkin jättävät kertomatta sen, miten Riutulan lastenkodissa eletty elämä on koettu ja millaisena aika näkyy siellä eläneen henkilön elämänhistoriassa. Riutulan lastenkodissa asui sekä suomalais- että saamelaislapsia. Muistitiedon kerääminen avaa uuden tarkastelukulman Riutulan lastenkodin toimintaan ja siellä asumiseen: miten alkuperäiskansaan kuuluvat lapset kokivat elämän Riutulan lastenkodissa? Millaisena ajanjakso näyttäytyy heidän elämänhistoriassa? Millaiset vaikutukset tapahtumilla oli heidän myöhempään elämäänsä?

Arkistolähteet osoittavat, että Riutulan lastenkodissa käytössä ollut kieli oli suomen kieli. Suomessa puhutaan pohjois-, inarin- ja koltansaamea, joista pohjoissaame on suurin. Lapset, jotka puhuivat saamen kieliä Riutulan lastenkotiin mennessään, menettivät kosketuksensa omaan äidinkieleensä. Muutto lastenkotiin oli paitsi siirtyminen tuntemattomien ihmisten kasvattamiseksi, myös siirtyminen vieraaseen kieli- ja kulttuuriympäristöön. Sopeutuminen vei oman aikansa ja tottuminen uuteen ei ollut kaikille ongelmatonta.

Yksilötason kokemusten selvittämiseen tarvitaan syvempää ja henkilökohtaisempaa tarttumapintaa: muistitiedon kerääminen on yksi keino saada arvokasta tietoa kerättyä. SKS on tukenut muistitietoaineiston keräämistä Inarin Riutulan lastenkodissa asuneilta henkilöiltä osana Lapin lasten historia -hanketta. Kerätyn aineiston avulla saavutetaan uutta tietoa siitä, millaista oli arki ja elämä Riutulan lastenkodissa subjektiivisena kokemuksena ja millainen rooli sillä on ihmisen elämänhistoriassa. Uusi tieto mahdollistaa myös henkilön elämänhistorian linkittämisen yhteiskunnan historian rajapintaan ja päätöksentekoon ja lisää ymmärrystä laajemmasta poliittisesta merkityksestä. NNKY:n toiminta perustui ajatukseen hoivan (caring power) tarjoamisesta kristillis-moraalisuuden ja isänmaallisuuden ideologioiden mukaan. Nämä konkretisoituivat lastenkodin arjessa työnteon, hygieenisyyden ja kristillisyyden korostamisen kautta. Välillinen lopputulos oli saamen kielen katoaminen lasten elämästä, sillä vaikka saamelaiskulttuurin ja saamelaisen elämäntavan piirteitä sisällytettiin lastenkodin arkeen, pääkäyttökieli oli suomi.

Lue lisää: Paksuniemi, M. & Keskitalo, P. 2018, painossa. Hidden stories about caring power towards children at Riutula Children’s Home. Nordic Journal of Education History.