Saamelaisuuden määrittelyä kulttuurisella rajamaalla

Kiista saamelaisuuden määrittelystä saattaa näyttää sekavalta sopalta, varsinkin pohjoisten paikallisyhteisöjen ulkopuolella. Keskustelussa vilisee käsitteitä ja etuliitteitä, ja pienet ihmisryhmät vaikuttavat kiivailta ja riitaisilta.

Ei kaikki kristallinkirkasta ole Lapissakaan. Se on kyllä useimmiten selvää, ketkä ainakin ovat saamelaisia. Lapissa asuu kuitenkin myös ihmisiä, joita sukulaissuhteet tai arkisen elämän kulttuuriset piirteet näyttävät kytkevän saamelaiseen maailmaan, mutta joiden paikantuminen etnisissä määrittelyissä ei vaikuta täysin selkeältä.

Tämä on sikäli luonnollista, että Lappi on väestöjen ja heidän kulttuuriensa pitkäaikaisen kohtaamisen aluetta. Tällaisella seudulla monissa suvuissa on erilaisista taustoista tulleita ihmisiä, ja vielä useampien arkisessa elämässä jälkiä erilaisista kulttuureista. Oikeastaan kulttuurien rajamaalle on vuosien saatossa muotoutunut oma, omaleimainen elämänmuotonsa. Se ammentaa niin saamelaiskulttuureista, uudisasukkaiden vanhoista elämänmalleista, kansallisvaltion politiikoista kuin globaaleista materiaalisista ja kulttuurisista virtauksista.

Väite ”rajamaan kulttuurin” olemassaolosta ei tietenkään merkitse, ettei voitaisi tunnistaa myös erillistä saamelaiskulttuuria tai -kulttuureja. Saamelaisuus elää ja kehittyy vitaalisena esimerkiksi kielissä, käsityössä, taiteessa, ympäristöihin liittyvässä tietotaidossa ja monissa sosiaalisissa käytänteissä. Joskus on kuitenkin vaikea hahmottaa, mistä tarkkaan ottaen alkaa sellainen saamelaiskulttuuri, joka ei ole myös rajamaan kulttuuria.

Tällaisten yksityiskohtaisten määritelmien tekeminen on tietysti ylipäätään vaikeaa tai mahdotonta, koska kulttuurit muuttuvat ja vaikuttavat toisiinsa monin tavoin. Yritys hahmottaa kulttuurisia eroja riittävän tarkasti on kuitenkin ollut saamelaisuuden määrittelyn kannalta merkityksellistä. Jos voidaan määritellä saamelaisen kulttuurin muista erottuvat ja olennaiset piirteet, on helpompaa arvioida, millaisessa suhteessa ihmiset saamelaisuuteen ovat.

Tutkin kirjassani Lapin ihminen – identifikaatiot, ympäristöt ja yhteinen erityisyys ensisijaisesti nimenomaan lappilaisen rajamaan kulttuurista omaleimaisuutta, en saamelaiskulttuureita. Teos käsittelee kuitenkin myös rajamaan ihmisten suhteita saamelaisuuteen, sillä rajamaan kulttuuri ammentaa saamelaisuudesta. Lähestyin asiaa kahdella tavalla; 1) jäsentämällä väestöryhmiin liittyviä käsitteitä ja 2) hahmottamalla materiaalisten olosuhteiden merkitystä identiteettiprosesseissa.

Esittelen tässä käsitteen lappalainen, joka avaa näkymää sekä rajamaan elämän kulttuuriseen moninaisuuteen että saamelaisuuden määritelmästä viime vuosikymmeninä käytyyn poliittiseen kamppailuun. Tarkkaan ottaen kyse on seitsemästä tavasta käyttää sanaa, siis seitsemästä hieman erilaisia merkityksiä ilmaisevasta lappalaisen käsitteestä. Luetellut käyttötavat eivät ole täysin erillisiä. Ne ovat eräänlaisen käyttötapojen perheen jäseniä, ja lisäksi arkisessa käytössä usein toisiinsa vaikuttaneita ja sekoittuneita.

1) Ensinnäkin sanaa lappalainen käytettiin pitkään koko Suomen puhekielessä neutraalina, etnisiä saamelaisia kuvaavana terminä. Lappalainen viittasi siis samaan asiaan kuin esimerkiksi pohjoissaamen sápmelaš. Sana saamelainen korvasi lappalaisen suomen kielessä laajemmin vasta noin 1970–1980-luvuilla. Vielä vuonna 1981 saamelainen piti selittää Uudessa sivistyssanakirjassa, jonka mukaan sana merkitsee samaa kuin (lap. sabmelaš), lappalaiset. Selityksen lyhennys lap. viittaa lapin kieleen, jolla nimellä saamen kieliä aikaisemmin suomeksi kutsuttiin.

2) Toiseksi sanaa lappalainen on käytetty etnisesti saamelaisista ihmisistä vähättelevässä ja pilkkaavassa merkityksessä. Tällaisessa käytössä sanaan on liittynyt ajatuksia alkukantaisuudesta ja kehittymättömyydestä, ja toisinaan sellaisia ääneen lausuttuja epiteettejä kuin ”vääräsäärinen” tai ”poronpurija”. Nimenomaan vähättelevät mielleyhtymät olivat yhtenä syynä siihen, että saamelaiset itse alkoivat suosia sanan lappalainen sijaan ilmausta saamelainen.

3) Kolmas tapa puhua lappalaisuudesta on tuttu saamelaisuuden määrittelyyn liittyvästä kiistasta, joka alkoi 1990-luvun alussa ja jatkuu parhaillaan eduskunnassa. Tässä käyttötavassa lappalaisiksi itseään ovat kutsuneet ihmiset, jotka katsovat kuuluvansa Suomen Lapin alkuperäiskansaan, mutta eivät useimmiten ole päässeet saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Puhujat ovat äidinkieleltään suomenkielisiä henkilöitä, joilla on lappalaisiksi vanhoissa asiakirjoissa merkittyjä esivanhempia. Sana lappalainen ilmentää nyt sekä poliittista asemoitumista että etnistä identifikaatiota, jossa on ääneen lausuttu vanhoihin sukujuuriin liittyvä ulottuvuus. Monet lappalaisiksi itseään tässä merkityksessä kutsuvat asuvat Keski-Lapissa ja ovat tekemisissä luontaiselinkeinojen, erityisesti poronhoidon kanssa. Lappalaisuus liittyykin sukujuurien lisäksi alueella asumiseen ja elinkeinoihin tai luonnonläheisenä pidettyyn elämäntapaan. Lapin/saamen kieleen käsite kytkeytyy vain historiallisessa mielessä, sillä puhujien suvut ovat olleet suomenkielisiä useamman sukupolven ajan. Keski-Lapissa puhuttu keminsaame katosi 1700–1800-luvuilla, mitä puhujat pitävät usein valtion ja kirkon politiikan seurauksena.

Usein tällaiseen lappalaisuuteen on kytketty tarkentavia liitteitä, kuten käsitteissä metsälappalainen ja keminlappalainen. Kriittisessä merkityksessä ryhmää on kutsuttu myös uuslappalaisiksi tai ”lapinkyläväeksi”, viitaten heidän perustamiensa Lapinkylä-yhdistysten nimiin. Viime vuosina erityisesti käsite metsälappalainen on alkanut korvautua sanalla metsäsaamelainen.

4) Neljännessä käyttötavassa puhutaan siitä, mitä sana lappalainen merkitsi 1600–1800-lukujen virallisissa asiakirjoissa. Esimerkiksi metsälappalaisiksi identifioituvat ovat esittäneet, että merkintä kertoo heidän esivanhempiensa saamelaisuudesta. Vastakkainen näkemys on ollut, että verokirjojen merkintä ei liity etnisyyteen vaan elinkeinoon, jonka perusteella henkilön verotus määräytyi. Lappalaiseksi merkittiin etnisten saamelaisten lisäksi tiettävästi uudisasukkaita, jotka harjoittivat ”lappalaiselinkeinoja”, eivätkä merkinnät siksi anna varmaa tietoa esivanhempien saamelaisuudesta. Huomionarvoista on, että elinkeinoa ei tässä pidetä riittävän merkityksellisenä etnisyyden merkitsijänä. Näkemys vaikuttaa intuitiivisesti itsestään selvältä, mutta voi aiheuttaa myös käsitteellistä sekaannusta, koska perinteisillä elinkeinoilla toisaalta on merkittävä rooli nykyisen saamelaisen kulttuurin ja sitä kautta saamelaisuuden elementtinä.

Verokirjamerkintöjen merkitystä kritisoineet ovat myös esittäneet, että vaikka lappalaiseksi merkitty henkilö olisi ollut saamelainen, eivät satoja vuosia vanhat merkinnät kerro paljoakaan nykypäivänä elävien ihmisten etnisyydestä tai suhteista saamelaiskulttuuriin. Yksi vasta-argumentti tähän on ollut, että asiakirjamerkinnät osoittavat ennen kaikkea suvun alkuperäisyyttä, mitä on pidetty juridisesti merkityksellisenä.

5) Viides tapa käyttää sanaa lappalainen on sekin verrattain tuore, mutta ei liity ainoastaan saamelaiskiistaan eikä ilmaise ainakaan ensisijaisesti etnisyyttä. Tässä käyttötavassa lappalainen viittaa ennen muuta siihen erityisyyteen, jota Lapin kulttuurisella rajamaalla pitkään asuneiden sukujen jälkeläiset ja varsinkin luontaiselinkeinojen harjoittajat kokevat. Sanalla pyritään nyt toisin sanoen ilmaisemaan omaleimaiseksi ja ”syväksi” koettua yhteyttä alueen historiaan, luontoon ja kulttuuriin. Käyttötavan kehitys liittyy siihen, että aikaisemmin kulttuurista erityisyyttä ilmaissut sana lappilainen i-kirjaimella kirjoitettuna on alkanut merkitä puhekielessä ketä tahansa Lapin maakunnan asukasta. Kun parempaa käsitettä ei ole ollut tarjolla, on lappalainen-sanasta haettu uutta ilmaisuvoimaista vaihtoehtoa oman erityisyyden hahmottamiseen. Tämä käyttötapa on jossain määrin hapuileva eikä siinä määrin tuttu julkisuudesta kuin edelliset.

6) Kuudetta käyttötapaa voi pitää edellisen varianttina. Siinä lappalainen muuttuu leikkimieliseksi hellittelynimeksi, jota Lapissa pitkään asuneiden sukujen edustajat saattavat itsestään käyttää, jälleen ainakin osittain etnisestä identifikaatiostaan riippumatta. Puhujat tiedostavat, että sanaan on liittynyt vähätteleviä ulottuvuuksia, mutta he kääntävät nämä voimavaroiksi. ”Lappalaisten” syrjäisyys hahmottuu nyt pohjoisiin luonnonoloihin ja luontaiselinkeinoihin liittyvänä erityisenä tietotaitona. Usein siihen liittyy myös käsityksiä henkisestä joustavuudesta ja sopeutuvaisuudesta. Pieni on suurta, ja moottorikelkalla pääsee!

7) Seitsemäs käyttötapa paikantuu edellisistä poiketen eteläisempään Suomeen. Siinä lappalainen viittaa – hieman epämääräisesti – pohjoisen asukkaisiin ja erityisesti poronhoitajiin. Käyttöön on saattanut kytkeytyä ajatuksia etnisestä ryhmästä, mutta näitä ei ole artikuloitu tai jäsennelty kovin selkeästi. Lisäksi käyttö on ilmaissut eräänlaista alueellista ja kulttuurista ylenkatsetta: pohjoisen ”lappalaiset” ovat syrjäseudun osattomia, jotka tuntevat kaupunkien tapoja jopa huonommin kuin tavalliset maalaiset.

Kiistaa saamelaisuuden määrittelystä ei voida ratkaista vetoamalla vain sanojen käyttötapoihin tai kulttuurien vuorovaikutukseen. Tarvitaan monipuoliseen tietoon pohjautuva ja mahdollisimman oikeudenmukainen kompromissi, joka turvaa saamelaisen kulttuurin omaehtoisen kehittymisen. Lappalainen-sanan käyttötapojen jäsentely avaa kuitenkin kiistan kulttuurista kontekstia Lapin rajamaalla ja auttaa pieneltä osaltaan ymmärtämään, miksi kiista on näyttäytynyt sekavana.