Sammon tarina – mytologiaa vai satuperinnettä?

Kielen, kirjallisuuden ja kansanrunoudentutkija Emil Nestor Setälä (1864–1935) julkaisi vuonna 1932 suurteoksensa Sammon arvoitus. Siinä hän luetteli kunnioitettavan määrän samporunojen satuaihelmia. Listaan sisältyvät mm. ”ansiotyöt” (kosijoille määrätyt ylivoimaiset tehtävät), ihmeellinen mylly, joka jauhoi omistajalleen ”kaikkea hyvyyttä”, pakenijoiden heittämien esineiden muuntuminen takaa-ajajien esteiksi sekä henkilöiden muuttuminen eläimiksi, esimerkiksi vaakalinnuksi. Setälä on kiinnittänyt huomiota myös saduista omaksuttuihin yksityiskohtiin. Runoissa puhutaan unineuloista ja kuvataan Pohjolan tyttären kauneutta – neito on niin hieno ja läpikuultava, että ”lihan läpi luu näkyy, luun läpi yin näkyy”.  Setälä huipentaa luettelonsa johtopäätökseen, joka on huomion arvoinen vielä tänäkin päivänä: ”Edellä esitetystä selviää aivan riittävästi, mikä erinomaisen tärkeä lähde sadut ovat myöskin runomittaisten kertovain tarinain ymmärtämiselle. Ilman tämän lähteen huomioon ottamista ei samporunosto ensinkään voi olla käsitettävissä.”

Noudattiko Setälä omaa ohjettaan, kun selvitteli samporunojen historiaa ja määritteli ihme-esineen olemusta? Sadut jäivät valitettavasti syrjään, kun tutkija eteni kohti sammon arvoituksen ratkaisua. Setälän sampo kuuluu jo mytologian puolelle, kosmologisiin uskomuksiin. Hän selitti asian seuraavasti ”Että samporunosto perustuu laajalti eri kansoissa vallitseviin käsityksiin maailmanrakennuksesta ja erittäinkin maailmaa kannattavasta pylväästä, ja että nämä käsitykset olivat vaeltaneet kansalta kansalle, on ilman muuta selvä.” (604)

Setälän ”maailmaa kannattava pylväs” on uskontotieteilijä ja kansanrunoudentutkija Uno Harvan maailmanpatsaan jälkeläinen. Harva oli julkaissut tulkintansa sammosta vuonna 1918. Sen mukaan sampo oli myyttinen patsas, joka kannatteli taivasta ja yhdisti toisiinsa kosmoksen eri kerrostumat. Harva antaa myös tietoja kansoista, jotka olivat konkretisoineet uskomuksen ja valmistaneet patsaasta ”uhrein palvotun kuvan”. Palvontapatsas soveltui myös ryöstettäväksi.

Muidenkin tutkijoiden kiinnostus kohdistui 1900-luvulla ennen kaikkea salaperäiseen sampoon, ja sen alkuperäistä merkitystä etsittiin vuosikymmenestä toiseen. Lisäsyynä runojen satuainesten sivuuttamiseen saattoi olla se, ettei satuja pidetty erityisen arvokkaana suullisen perinteen lajina. Sadut olivat kansainvälisiä, eivät aitoa suomalaista tai suomensukuista perinnettä. Niiden katsottiin myös liittyvän lasten ja heitä hoitavien naisten maailmaan. Jacob ja Wilhelm Grimm olivat vahvistaneet tätä käsitystä antamalla suurelle kansansatukokoelmalleen nimen Kinder- und Hausmärchen (Lasten ja kotisatuja).

Samporunojen satuvaikutteet olivat kuitenkin niin selviä, ettei niitä voitu kokonaan torjua. Silloin monet tutkijat – esimerkiksi Kaarle Krohn – selittivät, että ne on omaksuttu runoihin vasta hyvin myöhään, kehityksen viimeisessä vaiheessa. Tutkijan tehtävänä oli raivata myöhäiset lisäykset pois ja nostaa niiden alta esiin muinainen samporuno koko loistossaan.

Satuainesten tulkinta sai uuden käänteen, kun norjalainen etnologi ja folkloristi Nils Lid vertasi 1949 samporunojen fantasiaa keskiaikaisiin, 1200–1400-luvulla kirjoitettuihin skandinaavisiin saagoihin (fornaldarsögur). Ne sisältävät runsaasti satuaihelmia, mutta ainakin osa niistä on samoja, joita näkyy myös Suomesta ja Karjalasta tallennetuissa kansansaduissa. Pidänkin niitä samporunojen sepittäjien tärkeimpinä innoittajina.

Saduntutkija Pirkko-Liisa Rausmaa julkaisi vuonna 1964 tutkimuksen Hiidestä kosinta. Siinä hän tarkasteli Sammon ryöstön rinnakkaisrunoja, niin sanottuja kosintarunoja. Niissä esiintyy samoja henkilöitä kuin sammon tarinassa, mutta sampoa ei näy kuin poikkeustapauksissa. Rausmaan tutkimat kosintarunot ovat vahvasti sadunomaisia sekä venäläisen perinteen vaikuttamia.

Samporunojen ja satujen suhteiden selvittämisessä tapahtui uusi käänne 2000-luvun alussa. Lotte Tarkka esitteli väitöskirjassaan Rajarahvaan laulu (2006) sammon tarinaan vaikuttaneen sadun Ihmemylly. Hän myös muistutti, että samporunojen mestarilaulaja Arhippa Perttunen on kertonut ainakin yhden sadun, vieläpä Elias Lönnrotille. Satu on nimeltään Viisaampansa vieressä maannut. Sen sankaritar on neito, joka on huomattavasti viisaampi kuin häntä kosiva nuorukainen. – Oliko Arhippa naiskäsityksissään aikaansa edellä?