Samuli Paulaharju kolttain mailla 1914: kliseitä purkamassa

Samuli Paulaharju tunnetaan suuren yleisön parissa kansatieteellisistä kirjoistaan. Monet suullisen kirjallisuuden, perinteen- ja kulttuurintutkijat tuntevat hänet myös massiiviseen mittakaavaan yltäneestä, useita vuosikymmeniä kestäneestä aineistonkeruutyöstään.

Saamentutkimuksen alalla Paulaharjun kerääjänrooli ei ole monellekaan tuttu. Siksi hänen maineensa on kaksijakoinen. Toisaalta hänen teoksensa sisältävät kiinnostavia tietoja ja kuvia, joita ei löydy muualta. Toisaalta hänen kirjojensa kerrontatyyli liittää hänet 1920‒30-lukujen stereotypioiden läpitunkemaan Lapin-kirjallisuuteen. Tämän seurauksena moni vierastaa hänen kirjojansa, ja niissä kerrottu leimautuu helposti lähdekriittisesti ongelmalliseksi tai epäluotettavaksi.

Olen tutustunut Paulaharjun kirjoihin, mutta myös arkistokokoelmiin etsiessäni tietoa saamelaisista yhteisöistä ja niiden jäsenten sadan vuoden takaisesta elämästä. Viimeksi tutkijankatseeni alla ovat olleet Paulaharjun kesän 1914 kenttämuistiinpanot, etenkin niiden kolttasaamelaisia koskevat osuudet.

Vuonna 1914 Paulaharju teki koko kesän kestäneen matkan, jonka aikana hän kulki Etelä-Inarin halki itään, kolttasaamelaisten maille ja takaisin. Hän kävi lähes jokaisessa Suonikylän perheen kesäpaikassa ja siidan yhteisessä talvikylässä sekä useissa Nuortijärven siidan kesäpaikoissa ja talvikylässä Ristikentässä. Ne sijaitsevat nykyisin Venäjälle kuuluvalla alueella, Inarin kunnan ja Murmanskin välissä.

Paulaharju on julkaissut matkalla kerättyihin tietoihin perustuvan kirjan Kolttain mailta: Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan Lapista (1921). Se on nimestään huolimatta kirjoitustyyliltään kevyt, paikoin jopa leikittelevä. Paulaharju ammentaa kirjaansa kahdesta Lappia käsittelevän kirjallisuuden tyylilajista: se seuraa sisällöltään vuosisataista, havaintojen kuvaamiseen pyrkivää matkakirjallisuustraditiota, tyyliltään taas julkaisuaikanaan uutta ja suosittua kaunokirjallista suuntausta, Lapin-kirjallisuutta.

1920‒1930-lukujen Lapin-kirjallisuutta on käsitellyt saamelaisen kulttuurin professori emeritus Veli-Pekka Lehtola väitöskirjassaan Rajamaan identiteetti (1997). Lehtolan mukaan tuon aikakauden Lapin-kirjallisuudella on ollut laaja vakiintunut lukijakunta, johon kirjat vetosivat eksotiikallaan ja romantisoivalla otteellaan. Suurta yleisöä kiinnosti erityisesti Suomeen 1920-luvulla liitettyä Petsamoa käsittelevä kirjallisuus. Paulaharjun kirja kohdennettiin vastaamaan tähän kysyntään.

Myyvän kirjallisuuden luomiseksi on kansatieteellistä sisältöä pehmentämässä tyyliltään lupsakka ja monisanainen kaikkitietävä kertoja, joka puhuttelee lukijaa kolmannessa persoonassa. Tekstissä käytetään usein saamen kielistä mukailtuja sanoja sekä yleisempiä lappilaisia murresanoja ja -ilmauksia. ”Merkillistä metsien kiertäjäkansaa”, usein nimettömäksi jääviä kolttaukkoja ja -akkoja, kuvataan kollektiivisena massana.

Kolttain mailta -kirjassa toistuvia teemoja ovat syrjäisyys, materiaalinen köyhyys, takapajuisuus ja luonnonlapsimainen elämänasenne. Kolttasaamelaiset kuvataan ortodoksisessa uskossaan lapsenkaltaisina, mutta samaan aikaan ”vanha esi-isien usko on lappalaisella vielä veressä”. Kaikki edellä luetellut kerronnan keinot ja teemat ovat Lehtolan mukaan aikakauden Lapin-kirjallisuudelle tyypillisiä piirteitä.

Monille lukijoille Kolttain mailta on edustanut Paulaharjun näkemystä kolttasaamelaisista ja näiden elämästä. Tämä oli minunkin käsitykseni ennen kuin aloin lukea Paulaharjun vuoden 1914 kenttämuistiinpanoja Suomelaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Niistä löysin kuitenkin aivan erilaisen näkijän, kokijan ja kuvaajan kuin kirjasta. Myös kuvatut ja haastatellut ihmiset olivat erilaisia: vakavasti otettavia, työnsä osaavia aikuisia ihmisiä, joilla on nimet ja tarkalleen määritellyt asuinpaikat.

Muistiinpanoissa Paulaharjun katse on ensi sijassa objektiivisen dokumentoiva, ei arvottava tai vertaileva. Hän on tallentanut tietoa kaikesta näkemästään, kokemastaan ja kuulemastaan, myös sellaisesta, jonka merkitystä ei ole ehkä täysin ymmärtänyt. Muistiinpanoista kuvastuvat vain harvoin kerääjän tunteet. Ihmettelyn ja innostuksen voi aistia lähinnä ilmiöiden ja materiaalisen kulttuurin äärimmäisen tarkasta kuvaamisesta.

Yllättävää on, että mukana ei ole juurikaan outouden kokemuksien kuvausta, vaikka Paulaharju oli vieraan kulttuurin parissa. Toisaalta hän kokee selvästi olonsa kotoisimmaksi Luton suomalaisten uudisasukkaiden luona vieraillessaan. Vain muutaman kerran ärtymys nousee pintaan: Rintamaiden vuorokausirytmiin tottunut kulkumies ei saa kesäöisin nukkumisrauhaa nuottausseurueiden mekastukselta.

Paulaharjun muistiinpanoissa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole tallennettu muualta kolttasaamelaisten parista. Ainutlaatuisia lienevät esimerkiksi synnytyksen, pienten lasten hoitamisen sekä kolttasaamelaisten kuukautisuskomusten kuvaukset. Näin keholliset kuvaukset eivät julkaistun kirjan pumpuliseen kuvaustyyliin luonnollisestikaan sopineet.

Kolttasaamelaisille naisille tällaisten tietojen jakaminen 39-vuotiaalle suomalaismiehelle ei sen sijaan tunnu olleen tabu. Samalla on syytä kyseenalaistaa se usein esitetty väite, että tällaisen Paulaharjun kokoelmassa olevan naistenperinteen olisi kerännyt oikeasti aina Jenny Paulaharju. Avioliitto Jennyn kanssa solmittiin nimittäin vasta vuonna 1919.

Poikkeuksellista on myös se, että Paulaharju on ymmärtänyt tallentaa näkemiensä esineiden ja rakenteiden koltansaamenkieliset nimitykset. Hän käyttää muistiinpanoissaan myös ihmisistä näiden kolttasaamelaisen kulttuurin ja kielen mukaisia patronyyminimiä. Kirjallisia kuvauksia täydentävät lukuisat, usein luonnosmaiset lyijykynäpiirustukset, joiden aiheet vaihtelevat ihmisistä rakennusten ja esineiden yksityiskohtaisiin, mittapiirrosmaisiin kuvauksiin. Näiden kuvausten avulla on mahdollista tutkia ja elvyttää jo sammuneita käsityöperinteen osa-alueita.

Paulaharjun muistiinpanoja lukiessani tajusin taas voimakkaasti sen, miten tärkeä rooli lukijalla ja hänen taustakokemuksillaan ja -tiedoillaan on sisällön merkityksen hahmottamisessa. Tekstin detaljit ja arvo aukeavat aivan eri tavalla ihmiselle, joka tuntee entuudestaan kolttasaamelaista kulttuuria.

Samalla koin kitkerän itsekriittisyyden hetken, kun ajattelin aikaisempaa suhdettani Kolttain mailta -kirjaan. Olin taas ylimielisessä 2020-lukulaisuudessani sivuuttanut aikakauden Paulaharjun kirjalliselle toiminnalle asettamat reunaehdot: Instituutioiden ulkopuolisena toimijana hänen kirjojansa julkaistiin vain, jos ne kiinnostivat ostajia. Samaa leikkiähän me apurahoilla elävät projektitutkijat leikimme edelleen.