Sijoilla on merkitystä

Kaks mummoo meni mustikkaan, toinen ei mahtunut.

Vitsi jaksaa edelleen naurattaa. Sen juju on illatiivissa, sijailmauksen äkisti vaihtuvassa tulkinnassa. Meitä kielentutkijoina puhuttelee sijamuodon kautta avautuva näkymä kielelliseen merkitykseen.

Suomen sijojen paljous muistetaan mainita aina kun surraan suomen kielen vaikeutta. Äidinkielentunneilta ensiksi mieleen tulevat ehkä litaniat adessiivi, ablatiivi, allatiivi – tai modernimpi inessä, elasta, illaan. Taisipa joku visionääri jokin aika sitten ehdottaa sijamuotojen vähentämistäkin, jotta suomi saataisiin muiden sivistyskielten tasolle. Suomalaiset tuntevat hyvin Euroopassa puhuttavia indoeurooppalaisia kieliä, ja varsinkin englannin kieliopista vaikuttaa muodostuneen standardi sille, millainen kielen pitäisi olla. Taivutuksen ilmiöitä pidetään hankalina, mutta esimerkiksi idiomeihin, vakiintuneisiin sanontoihin liittyvä monimutkaisuus voi sekin olla kielenoppijalle työlästä omaksua.  

Olemme koonneet ensimmäisen englanninkielisen suomen sijajärjestelmään keskittyvän artikkelikokoelman ajatellen myös suomen kieltä taitamattomia tutkijoita, joita suomen sijajärjestelmä kiinnostaa. Suomi edustaa kielitieteen teorianmuodostuksen kannalta tärkeää kielityyppiä, jossa sijataivutuksella on erityisen keskeinen asema.   

Kirjamme The Finnish Case System – Cognitive Linguistic Perspectives tutkimuksissa tarkastellaan suomen sijajärjestelmää merkityksen ja käytön näkökulmasta. Olemme siis kiinnostuneita nimenomaan siitä, miksi ja miten merkityksiä luodaan sijapäätteillä.  Työkalumme on lingvistinen metodi eli kielellisten muotokeinojen yksityiskohtainen ja jäsentynyt analyysi. Sijatutkimuksessa tämä tarkoittaa sijan tarkastelua osana niitä rakenteita ja konteksteja, joissa sitä käytetään. Merkitykseen edetään vertailemalla ilmaisukeinojen välittämiä tulkintaeroja: mitä tapahtuu kun ilmauksen muoto muuttuu.

Yksinkertaistetusti sanoen sijapäätteen tehtävä on ilmaista asioiden välistä suhdetta. ”Asialla” tarkoitamme tässä kielellisesti kuvatun tilanteen osapuolia, esimerkiksi mummoa ja mustikkaa. Kun lähdetään tekemään lingvististä analyysiä sijan merkityksestä, aineistosta tarkastellaan taivutetun sanan tyyppiä ja lauseasemaa. Lisäksi tarkastellaan sitä osaa lausumasta, joka ilmaisee suhteen toisen osapuolen.

Osa suomen sijoista liittyy tapahtumien ja toimintojen luonteen kuvaamiseen. Kun lapsi syö mustikkapiiraka-n tai mustikkapiirakka-a, sijapäätteet ilmaisevat lapsen ja piirakan syömisen suhteesta sen, miten kokonaan tai osittaisesti toiminta toteutuu. Osa sijoista kuvaa osallistujien sijainteja ja suuntia. Kun mummo menee koti-in, illatiivin väylän loppupäätä ilmaiseva merkitys toteutuu sijainnin muutoksena ja vielä tarkemmin säiliömäisen tilan sisään päätymisenä. Kun mummo vaipuu unelmi-in, kuvataan abstraktiin tilaan siirtymistä. Osa sijoista kuvaa tilanteen osallistujien rooleja. Jos mummo on lapsen hoitaja-na, tiedämme tilanteessa olevan jotakin väliaikaisuutta. Kun mummo saapuu lapsi-neen, tunnistamme, ettei kyse voi olla sattumalta yhteen osuneista vaan esim. sukulaisuussuhteesta.

Kielen perustava ominaisuus on tarjota erilaisia hahmottamisen tapoja. Voimme puhua asioista erilaisin ilmauksin ja samalla luoda erilaisia näkökulmia ja painottaa eri seikkoja. Lähimerkityksisten ilmausten erot voivat olla hienosyisiä poikkeamia mielikuvan jossakin yksityiskohdassa. On eri asia unohtaa jotakin bussissa tai bussiin, ja heräämisestä piirtyy hieman erilainen kuva kun kerrotaan, että heräsin lattialta tai lattialla.  Suomen kielelle tyypillistä on, että puhujan on tehtävä valintoja sen suhteen, millaisesta olemisen, tulemisen tai poistumisen näkökulmasta hän kuvaa kulloistakin asiaintilaa, ja tätä valintaa täytyy tehdä myös prosesseista, joihin ei liity konkreettista siirtymää paikasta toiseen; suomeksi rakastutaan renttu-un ja pahastutaan moittee-sta.

Sijojen tutkimus havainnollistaa sitä, miten puhujat sovittavat mielikuvia käsitteistyksen alalta toiselle. Samoilla kielellisillä rakenteilla puhutaan niin konkreettisista, silmin havaittavista asioista kuin myös abstrakteista ilmiöistä kuten ajasta, syiden ja seurausten suhteista, toiminnan tiloista tai mielentiloista. Kun mummo on rakennuksen sijaan mustikassa (tai kalassa), tiedämme tulkita inessiivillä jäsennetyn suhteen aivan erityiseksi keräilemis- ja saalistamissuhteeksi. Perustana on edelleen sijainnin ilmaiseminen, mutta kyse on metonyymisestä suhteesta, jossa sijamuodossa oleva sana edustaa laajempaa tilannetta jollain vakiintuneella tavalla. Vakiintunut tulkinta on erilainen ja sijainti abstraktia, kun ihminen on humalassa tai kun hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa. Tästä päästään myös kysymykseen sijojen monimerkityksisyydestä.

Kielentutkimuksessa olivat pitkään valtavirtaa suuntaukset, joissa sijamuotoja kuvattiin aika yksioikoisesti lauserakenteen näkökulmasta; niiden katsottiin olevan kielessä enemmän rakenteen vaatimuksesta kuin että niillä olisi omaa merkityssisältöä. Viimeisen reilun kolmenkymmen vuoden aikana kielentutkimus on kääntynyt varsinkin Euroopassa niin sanottuun funktionaaliseen suuntaan, jossa kielen rakenteiden kuvaus lähtee siitä, että kieli on ennen muuta merkityksenannon ja sitä kautta vuorovaikutuksen väline. Suomen kielen tutkimus on kuitenkin jo vanhastaan lähestynyt sijajärjestelmää merkityksen näkökulmasta, ja analyysejä sekä yksittäisistä sijoista että sijojen suhteista on tehty paljon – suomeksi. Kokoelmamme kerää yhteen myös tätä tutkimusperinnettä ja välittää saatuja tuloksia kansainväliselle yleisölle.

Meille kielentutkimus on ennen kaikkea kieleen vakiintuneiden merkitysjäsennysten tutkimista: miten jäsennämme havaintoja, millaisin mielikuvin hahmotamme arkea, kokemuksia ja tietoa, ideologioita, tiedettä ja taidetta. Tätä kautta kieli kertoo ihmisen käsitteistyksestä ja kuhunkin kieleen vakiintuneista käsiterakenteista. Sijojen merkityseroilla on yhteys ihmisen tapaan hahmottaa maailmaa, mutta kielentutkijoina emme ota kantaa siihen, miten merkitystä pitäisi kuvata ihmisen kognition toimintana tai neurobiologisesti. Sen sijaan tutkimme sitä, millaisia kulttuurisen toiminnan tapoja on vakiintunut kieleen. Kieli kertoo erityisesti ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa jaetuista tavoista hahmottaa maailmaa.

Minna Jaakola

Minna Jaakola on suomen kielen dosentti ja vanhempi yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Häntä kiinnostaa kielioppi vuorovaikutuksen ja diskurssien jäsentäjänä erilaisissa kirjoitetuissa tekstilajeissa.  Hän on toimittanut yhdessä Tiina Onikki-Rantajääskön kanssa artikkelikokoelman The Finnish Case System — Cognitive Linguistic Perspectives (SKS 2023). Kirjaan voi tutustua osoitteessa https://doi.org/10.21435/sflin.23

Tiina Onikki-Rantajääskö

Tiina Onikki-Rantajääskö on suomen kielen professori Helsingin yliopistossa. Hänen kiinnostuksen kohteitaan ovat kielen keinoin luotavat merkitysjäsennykset niin kielen rakenteiden, sanaston ja terminologian kuin myös tekstien ja diskurssien näkökulmasta sekä kielipolitiikka ja tieteenalan historia. Hän on toimittanut yhdessä Minna Jaakolan kanssa artikkelikokoelman The Finnish Case System — Cognitive Linguistic Perspectives (SKS 2023). Kirjaan voi tutustua osoitteessa https://doi.org/10.21435/sflin.23

Uutiset ja puheenaiheet

23.2.2024 - Blogi

J. K. Harjun laitapuoli: kuka siellä?

Voimalaitostyömaa
22.2.2024 - Uutiset

Vesivoimarakentamisen muistot: lapsuutta jokivarsilla, työntekoa voimayhtiössä, ympäristöpohdintoja

22.2.2024 - Uutiset 1

Sävelten tyttäret ehdolla Vuoden tiedekirjaksi 2023