Sodan tulkkien ja muistitiedon jäljillä

Haastattelijan hämmennys kuuluu tallenteella vielä vuosikymmen haastattelun jälkeenkin.

Oli vuoden 2013 heinäkuu, kun istuin lohjalaisen Railin, 96-vuotiaan lottaveteraanin olohuoneessa valmiina kuuntelemaan tämän kokemuksia sota-ajan monikielisessä arjessa. Kahvin valmistuessa silmäilin haastattelurunkoani, jonka avulla arvelin kerääväni, kuten haastattelupyynnössäni olin kertonut, kuvauksia kielitaidon merkityksestä ja tehtävistä, joihin kielitaito kuljetti Railin kaltaisia nuoria. Siinä samassa viinereitä sohvapöydälle kiikuttanut haastateltavani tokaisi kuin ohimennen:

”Minä sitten olin tulkkina siellä Kemissä.”

Nielaisin. Olin vielä hotelliaamiaisella kertaillut muistiinpanojani ja arvellut tyytyväisenä valmistautuneeni haastatteluun kerrankin huolella. Aiemman lehtiartikkelin ja Railin komennuksistaan kirjoittaman julkaisun pohjalta tiesin, että hän oli toiminut lääkintälottana ensin Syvärillä kenttäsairaalassa ja myöhemmin Saksan ilmavoimien sotilassairaalassa Kemissä, jonne hän oli saanut komennuksen juuri saksan kielen taitonsa vuoksi. Kiinnostukseni kohteena olleista sota-ajan tulkin tehtävistä julkaisuissa ei kuitenkaan ollut pienintäkään vihjettä, joten olin varautunut keskustelemaan yleisemmin monikielisistä tilanteista ja kenties myös nuoren Railin kohtaamisista esimerkiksi Yhteysesikunta Roin tulkkien ja yhteysupseerien kanssa.

Kahvi valmistui. Siirsin haastattelurungon sivummalle, otin viinerin ja keskityin seuraamaan Railin kertomusta. Sanelimelle tallentui ajallisesti monipolvinen tarina kieliopinnoista Helsingin yliopistossa, talvisodan ilmavalvontatehtävistä, uuvuttavasta työstä suomalaisessa kenttäsairaalassa, suomalaissotilaiden mutta myös sotavankien hoidosta, ja ennen muuta kahdesta komennuksesta Kemin saksalaiseen sairaalaan. Ja siellä täällä kerronnalliseen vyyhtiin punoutuivat myös muistumat Sveitsistä tulleen ambulanssiosaston ja erityisesti sen lääkärin tulkkina sekä haastattelijan ponnistelut saada tarkennuksia siihen, mitä tulkkina toimiminen ”siellä Kemissä” käytännössä tarkoitti.

Myöhemmin kirjaani valmistellessani palasin tähän tapaamiseen vielä useita kertoja – hämmentyneenä mutta myös kiitollisena.

Se että saksalaisjoukkojen läsnäolo Suomessa loi kielitaitoisille, eri ikäisille naisille runsaasti hyvin palkattua työtä, muun muassa juuri tulkkeina ja kääntäjinä, ei tietysti ole mikään uutinen. Marianne Junilan ja Anu Heiskasen tutkimukset, Virpi Suutarin dokumenttielokuva tai vaikkapa Sirpa Kähkösen ja Mauri Paasilinnan romaanit osoittavat, että aihe on ollut ja on edelleen esillä erilaisissa medioissa ja sellaisenaan ainakin pieni murunen suomalaisten kollektiivisessa muistissa. Tulkkaus ja kääntäminen jäävät kuitenkin voittopuolisesti pelkiksi tehtävämaininnoiksi, joten tehtävien sisältöjen ja niiden hoitoon liittyvien kokemuksien kuvaaminen on jäänyt odottamaan kääntämisen ja tulkkauksen historioitsijan heräämistä aiheeseen.

Kun vuosia sitten kokosimme Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa tähän liittyvää aineistoa, kävi aika nopeasti ilmi, kuinka vahvasti sukupuolittunut saatavilla oleva arkistoaineisto on. Kansallisarkiston ylläpitämän entisen Sota-arkiston kokoelmat, kuten Kotijoukkojen Esikunnan tai Yhteysesikunta Roin aineistot, antavat kirkkaan näkökulman esimerkiksi sotavankileirien ylläpitoon tai suomalais-saksalaiseen sotilasyhteistyöhön tarvittavista tulkkausjärjestelyistä ja myös tehtäviin valittujen miesten kokemuksista. Naisten ääntä arkistoista on kuitenkin vaikea tuoda kuuluviin, joten heidän kokemuksiaan oli suodatettava epävirallisemmista lähteistä, kuten julkaistuista muistelmista, julkaisemattomista päiväkirjoista ja lehtiartikkeleista. Lisäksi yritimme jäljittää tekijöitä ja näkijöitä kertomaan sota-ajan kokemuksistaan.

Suullisen historia-aineiston kartuttaminen oli kuitenkin juuri niin hankalaa kuin olimme alun alkaen jo ennakoineet. Projekti käynnistyi yksinkertaisesti liian myöhään, ja aika oli vienyt suuren osan Railin kaltaisista toimijoista kirkkomaihin. Lehti-ilmoituksemme eivät tavoittaneet ketään, ja kun onnistuimme ystävä- tai kollegakontaktien kautta paikallistamaan vankileireillä tai saksalaisten kanslioissa toimineita naisia, saattoi käydä niin, että sovittu haastattelu peruuntuikin tutkijan jo ollessa matkalla pohjoiseen, koska ”äidin ei ole enää tarpeen palata näihin asioihin”.

Tämän kaltaiset kokemukset olivat tietysti turhauttavia, mutta samalla ne toimivat myös muistutuksina tutkijan eettisestä vastuusta: On hyvin mahdollista, että haastattelupyyntömme tai hakukuulutuksemme eivät tuottaneet tulosta juuri siksi, ettei tavoittelemamme henkilö enää halunnut tai kokenut jaksavansa palata sota-ajan kokemuksiinsa. Työ haavoittuneiden ja vammautuneiden parissa sotilassairaalassa tai nälän, kylmyyden, kurin ja väkivallan varjostamilla vankileireillä jättää ihmiseen jälkensä, ja tutkijan on varottava herättämästä traumoja, jotka sodanjälkeiset vuodet ovat kenties jo painaneet unohduksiin.

Ja kuitenkin haastattelu saattoi olla haastateltavalle myös tervetullut tapahtuma – vapauttava tilaisuus palata sota-aikaisiin kokemuksiin ja muistoihin, joista oli poliittisen ilmapiirin vuoksi tai suvun painostuksesta syytä vaieta mutta jotka kuitenkin määrittivät kantajansa identiteettiä aina vanhuuteen asti.

Kun joulukuussa 2020, keskellä pandemian tuomia rajoituksia ja Aseveljien tulkit -kirjan ollessa jo käsikirjoitusvaiheessa, järjestelin vielä yhtä puhelinhaastattelua silloin jo 97-vuotiaan Leilan kanssa, sain häneltä lehtileikkeen ja päiväkirjaotteen mukana lyhyen kirjeen. Leila kirjoitti olevansa ilahtunut yhteydenotostani ja odottavansa puheluani, sillä ”muistissani on vielä paljon tuolta ajalta”, ja niin sitä sitten löytyikin: tehtäväkuvausten lisäksi hämmästyttävä määrä yksityiskohtia saksankielisestä rakennusalan sanastosta sota-ajan Rovaniemellä käyneisiin taiteilijavieraisiin asti.

Mieleen ovat jääneet myös koronarajoitusten vuoksi eristykseen jääneen veteraanin sanat puhelun päätteeksi: ”Oikein oli mukava keskustella kun täällä yksinäisyydessä on.”