Sosiologia kansainvälisyyden, demokratian ja rauhan asialla

Lektio Oulun yliopistossa 21.1.2017

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat, väitöskirjani Ihmisluonto, yhteiskuntaevoluutio ja rauhanomaisen kehityksen mahdollisuudet tarkastelee Gunnar Landtmanin sosiologiaa ja toimintaa akateemisena julkisena intellektuellina maailmansotien välisessä Suomessa. Se tuo sosiologian ja osallistuvien intellektuellien historiaan uuden, aikaisemmassa tutkimuksessa lähes kokonaan sivuutetun, mutta aikanaan tunnetun henkilön ja siten osaltaan monipuolistaa ymmärrystemme maailmansotien välisessä Suomessa harjoitetusta yhteiskuntatieteestä, käydyistä yhteiskunnallisista keskusteluista ja niihin vaikuttaneista laajemmista aatevirtauksista.

Tutkimukseni muistuttaa nykylukijaa menneisyyden aatteiden moninaisuudesta, intellektuaalisista kamppailuista ja tuo lisän 1900-luvun aatteiden käsittämiseen. Monet menneisyydessä vaikuttaneet aatteet ovat edelleen ajankohtaisia ja muistamisen arvoisia varsinkin, koska olemme taipuvaisia unohtamaan mitä lähihistoriassamme on tapahtunut ja millaiset aatteet ovat ohjanneet ja ohjaavat ajatteluamme muokaten ympäröivää maailmaamme.

1900-luvun historia on mahdollista nähdä 1900-luvun alun yhteiskunta-ajattelijoiden, intellektuellien, yhteiskunnallisiin kysymyksiin tarjoamien vastausten historiana. Monet kysymykset, joita sata vuotta sitten tutkittiin ja pyrittiin ratkaisemaan, ovat edelleen olemassa. Tutkimukseni kuvaa sosiologian oppihistorian lisäksi yhteiskunnallisiin kysymyksiin aikanaan annettuja vastauksia. Tämän kaltainen aate- ja oppihistorian tutkiminen avartaa nykyisiä käsityksiä toimia välineenä erilaisten vastausten ymmärtämisessä. Se herättää kysymyksen, mitä seurauksia tietynlaisen vastauksen valitsemisella eri vastausten joukosta oli.

Väitöskirjassani sovellan oppihistorian tutkimustapoja ja esitän kappaleen suomalaisen sosiologian historiaa. Hyödynnän tätä oppihistoriallisen tutkimuksen muodostamaa perustaa julkisen intellektuellien tarkastelussa ja sitä kautta kehitän aate- ja oppihistoriallisen intellektuellien tutkimuksen metodologiaa.

Tutkimukseni kohteena on Gunnar Landtmanin sosiologinen tieto. Nuori lakitieteestä innostunut filosofian kandidaatti Landtman on malliesimerkki 1900-luvun alkuvuosien nousevasta älymystöstä: hän oli poliittisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivinen yliopistollisen tutkinnon suorittanut osallistuja, jolle Venäjän sortopolitiikkaan vastaaminen toimi hyvänä kouluna aktivismiin, ja joka 1900-luvun ensimmäisinä vuosina alkoi liikkua enenevissä määrin myös yhteiskunnalliseen tasa-arvoon ja laajemmin ”yhteiskunnalliseen kysymykseen” liittyvien ongelmien ympärillä.

Vastausta yhteiskunnalliseen kysymykseen – teollistumisen mukanaan tuomiin uudenlaisiin ongelmiin ja haasteisiin – etsittiin tuolloin yleisesti sosialismista. Monien kaltaistensa tavoin Landtmanin aktivismi konkretisoitui työväenliikkeeseen. Hänen toimintansa työväenliikkeessä päättyi kuitenkin varsin nopeasti. Hän jätti työväenliikkeen sen toisen puoluekokouksen, niin kutsutun Forssan kokouksen jälkeen vuonna 1903. Työväenpuolueesta tuli tuolloin sosialidemokraattinen puolue ja sosialismi hyväksyttiin puolueen ohjelmaan. Myöhemmin 1920-luvun alussa Landtman selvitti Arbetar Bladetin sivuilla nuoruuden toimiaan ja kirjoitti olleensa kiinnostunut yhteiskunnallisesta kysymyksestä, ei sosialismista.

Landtmanin ajattelu alkoi noihin aikoihin suuntautua yhteiskuntatieteeseen, johon hän tutustui sosiologian dosenttina silloisessa Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa toimineen Edvard Westermarckin opetuksessa. Brittiläisen empirismin, evolutionismin ja darwinismin omaksunut Westermarck oli noussut kansainvälisesti tunnetuksi tutkijaksi inhimillistä avioliittoa käsittelevillä tutkimuksillaan ja kehittänyt sosiologista tutkimusta uudenlaiseen suuntaan. Tätä Landtmanin omaksumaa westermarckilaista tutkimus on tutkimuskirjallisuudessa kutsuttu varhaiseksi sosiobiologiaksi tai evoluutiopsykologiaksi.

Tieteen nouseminen osaksi yhteiskunnallisten kysymysten selvittämistä ei Landtmanin kohdalla merkinnyt ongelmiin ratkaisua hakevan tieteen tekemistä – sosiaalipolitiikkaa, yhteiskuntasuunnittelua tai muuta konkreettista probleemeihin tarttumista tai reformivaateita. Sosiologia oli Landtmanin kohdalla määritelmällisesti perustavanlaatuisen tiedon tuottamista. Aikalaisarvostelijan mukaan Landtmanin sosiologiset tutkimukset olivat ”faktojen varastoja”. Sosiologiaan liittyi pyrkimys yhteiskuntatieteellisen perustutkimuksen tekemiseen kumuloituvan tiedon pohjaksi. Se oli Landtmanin mukaan nuori tiede, ja menisi vielä pitkään, ennen kuin perustavaa tietoa olisi tarpeeksi yhteiskunnan ymmärtämiseksi. Sosiologinen tieto tulisi kehittymään uusien tutkimusten ja aputieteiden – kuten kädellistutkimusten ja perinnöllisyystutkimusten – tuomien uusien faktojen avulla.

Landtmanin ajattelun keskiössä on käsitys universaalin ihmisluonnon synnynnäisistä ominaisuuksista ja niiden ilmenemisestä inhimillisessä yhteisöelämässä, yhteiskunnassa. Hänen sosiologisten tutkimustensa kohteena olivat yhteiskunnallisten ilmiöiden alkuperät, niiden perustavanlaatuiset syyt. Yhteiskunnallisesta kysymyksestä kiinnostuneen Landtmanin tärkein tutkimusaihe oli yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja luokkayhteiskunta. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja luokkayhteiskunta olivat hitaan kehityksen tuloksia ja niiden taustalla olivat monet tekijät: yksilöiden väliset erot ja ennen kaikkea ihmisen taipumus arvostaa tiettyjä ominaisuuksia omaavia henkilöitä. Tämä taipumus vahvisti eriarvoisuuden kehittymistä erityisesti, koska ihminen on taipuvainen arvostamaan myös arvostetun yksilön jälkeläisiä, huolimatta siitä omasiko tämä arvostuksen ansaitsemisen edellyttämiä kykyjä. Tällainen taipumus vahvisti muita differentiaation eli eriytymiskehityksen tekijöitä, kuten esimerkiksi ammatteja ja varallisuutta.

Luokkatutkimusten lisäksi Landtman esitti Charles Darwinin, Westermarckin, Francis Müller-Lyerin teorioiden sekä aikansa kädellistutkimusten tulosten pohjalta utilitaristisen – kokonaisuuden hyötyä inhimilliselle kehitykselle korostaneen – teorian inhimillisen yhteisöelämän alkuperästä, yhteiskunnan syntymisestä. Landtman esitti yhteisöelämän olevan kehityksen tulosta. Aluksi ihmiset elivät perheinä, joka oli lisääntymisen ja lajinsäilymisen instituutio. Perheen jäsenet suhtautuivat tosiinsa myötämielisesti ja toimivat keskenään altruistisesti. Heitä yhdisti ihmisluonnossa oleva sosiaalisuusvaisto. Sosiaalisen vuorovaikutuksen seurauksena tämä solidaarisuuden piiri alkoi vähitellen laajentua muihin verisukulaisiin ja myöhemmin myös ihmisiin, joihin ei ollut sukulaissuhdetta. Näin syntyivät klaanit ja heimot. Olennaista oli vuorovaikutuksen piirin laajentuminen, minkä myötä myös altruismin ja moraalisten vaatimusten piiri laajeni yhä laajemmaksi. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmiselle helppoa. Voidakseen olla yhteisön jäsen hänen oli toimittava myös muiden eduksi, mikä saattoi edellyttää toimintaa, joka ei aina ollut itselle mieleen. Landtmanin mukaan ”uppiniskaisinkin” ihminen ymmärsi kuitenkin yhteiselämän tuomat edut, utiliteetin. Hän tuli vapaaehtoisesti osaksi yhteisöä ja altruismin piiriä, omaksuen myös kehityksen myötä yhteisön arvoja ja tajun oikeasta ja väärästä.

Tutkimukseni osoittaa sosiologisen tiedon olleen osa 1900-luvun alun suomalaista yhteiskunnallista keskustelua ja se nostaa kysymyksen, mitä annettavaa sosiaalisten ilmiöiden ensisijaisia syitä etsivällä sosiologialla – varhaisella sosiobiologialla – oli aikansa yhteiskunnalliselle keskustelulle.

Landtman käytti eri yhteiskunnallisia aiheita käsittelevissä lehtikirjoituksissaan perustavanlaatuiseksi käsittämäänsä sosiologiasta tietoa. Faktojen varaston oven hän aukaisi todenteolla vasta professoriksi nimittämisensä jälkeen. Sosiologian oppiaineistumisen, oman professuurin ja oman tutkimustyön sekä aikaisemman osallistumisen tuoman kulttuurisen auktoriteetin tuomalla painoarvolla Landtmanista tuli 1930-luvulla merkittävä akateeminen julkinen intellektuelli. Hän ei enää tyytynyt ainoastaan tulkitsemaan maailmaa, vaan tärkeäksi tuli myös sen muuttaminen, sen ohjaaminen rauhanomaisen kehityksen polulle. Hän ei kuitenkaan mennyt intellektuellien enemmistön tavoin mukaan fasismin, kommunismin tai nationalismin kaltaisten ajan suurten aatteiden imuun, vaan tarkasteli tilannetta tosiasioiden ja yleisinhimillisyyden kautta. Edelleen hän oli ensisijaisesti tutkija, jolle tosiasiat olivat kaikki kaikessa. Landtman ei siis ollut niitä aikansa intellektuelleja, joita Julien Benda syytti vuonna 1927 julkaistussa pamfletissaan La trahison des clercs kyvyttömyydestä käsitellä poliittisia kysymyksiä rationaalisesti tai tieteellisesti, koska he olivat omaksuneet nationalismin ja rasismin kaltaisia näkemyksiä. Sen sijaan nuoruutensa piirit jättäneestä Landtmanista alkoi muodostua Bendanin kaipaama rationaalinen riippumaton intellektuelli, joita tuolloinkaan ei ollut joukoksi asti.

Tutkimukseni pureutuu Landtmanin argumentointiin sosiologisen tiedon avulla kahden esimerkin kautta: maailmanjärjestyksen hahmottelemisen ja kuolemanrangaistuksen käyttämisen.

Työssäni osoitan Landtmanin olleen keskeinen Euroopan yhdysvaltoja tukenut ja kosmopoliittista maailmaa maailmansotien välisessä Suomessa kannattanut ajattelija. Hän oli niitä Euroopan-laajuisestikin harvoja, jotka jaksoivat ajaa kansainvälisyyden, demokratian ja rauhan asiaa vielä 1930-luvulla, jolloin nationalismi koveni ja monissa maissa jonkinlaisen liberaaliin demokratiaan perustuneet hallinnot kaatuivat ja tilalle tuli autoritaarisuuden ja totalitarismin eri muotoja.

Landtmanin motiivina Euroopan yhdysvaltojen, sivilisoituneen maailman kattavan kosmopolitismin ja ylikansallinen demokratian ajamisessa oli ennen kaikkea rauha ja rauhanomaisen kehityksen mahdollistaminen. Useat kansainvälisen yhteistyön kannattajat katsoivat, että ensimmäisen maailmansodan – silloin siis vielä ainoan – syynä oli ollut imperiumien ja kansojen välinen kilpailu, joka ei rajoittunut ainoastaan talouteen. Saksan keisari oli 1900-luvun alussa julistanut saksalaisen kulttuurin maailman parhaaksi, mitä omaa kulttuuriaan ykköspaikalla pitäneet ranskalaiset katsoneet hyvällä. Mittelössä miljoonat kuolivat. Internationalistien mukaan tällaisen ei saisi antaa toistua. Tilalle olisi otettava yhteistyö, jota ei ainakaan helpottaisi se, että sodan jälkeen suuret imperiumit hajosivat ja tilalle tuli pieniä kansallisvaltioita. Tämä toi lisää tilkkuja täkkiin, osapuolia kansojen ja valtioiden väliseen kilpailuun. Tuolloin talouden ja kulttuurin rinnalle nousivat myös puheet rodullisista ylemmyyksistä.

Monet Euroopan yhdysvaltoja ja kosmopoliittista maailmaa hahmotelleet ajattelijat olivat Landtmanin kanssa samaa mieltä kansojen välisen yhteistyön välttämättömyydestä. Tähän johtopäätökseen ei välttämättä tarvittu yhteiskunnallisten ilmiöiden alkuperiä tutkivaa sosiologiaa. Landtman kuitenkin katsoi sosiologialla olevan keskustelulle paljon annettavaa. Sosiologia selitti, miksi Euroopan yhdysvallat tai kosmopoliittisesti järjestäytynyt maailma oli mahdollinen. Se ei esittänyt, että sellainen vääjäämättä tulisi. Kansainvälinen yhteistyö ei todellakaan näyttänyt todennäköiseltä enää 1930-luvulla, mutta sen puolesta kannatti toimia, koska sosiologinen tieto puolsi sen varaan rakentuvaa maailmanjärjestystä. Tosiasiat puhuivat sen puolesta.

Landtman siirsi sosiologisen teorian yhteisöelämän kehittymisestä suoraan käymäänsä keskusteluun kansainvälisistä suhteista. Inhimillisiä yhteisöjä piti koossa sosiaalinen vaisto ja kyky suhtautua myötämielisesti läheisiin ihmisiin. Tehon sympatialle, altruismille ja sosiaalisuudelle antoi yhteisössä eläviä ihmisiä toisiinsa yhdistävä yhteinen intressi – jokainen yksilö hyötyi yhteisön jäsenyydestä. Inhimillisen yhteisön piiri oli taipuvainen laajentumaan. Laajentumisen taustalla oli toisilleen vieraiden yhteisöjen jäsenten vuorovaikutus, jonka myötä altruismin ja sympatian piiri laajeni. Siten syntyi uusia, entistä laajempia sisäisesti solidaarisia yhteisöjä. Maailma pitäisi järjestää siten, että mahdollisimman moni kuuluisi altruismin piirin sisään ja tähän päästäisiin kaikkien osapuolten kannalta hyödyllisen vuorovaikutuksen kautta.

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä eläneenä Landtman ymmärsi hyvin nationalismin ja patriotismin merkityksen. Monet pitivät omaa maataan tai valtiotaan ylittämättömänä ja subliimina, mutta Landtman huomautti, että se voitiin ylittää. Yhteiskuntaevoluutio selitti varsin selkeästi, että keskenään vieraat ja tosiinsa ennakkoluuloisesti ja kielteisesti suhtautuvat ryhmät oli voitu ja siten myös voitiin saattaa rauhanomaisen kanssakäymisen myötä sisäisesti solidaarisen piirin sisään. Nykyisistä valtioista oli mahdollista tehdä sellaisia kuin kunnat olivat valtioiden sisällä. Landtmanin sanoin kukaan ei enää voinut kuvitella loviisalaisten hyökkäävän porvoolaisten kimppuun. Niistä oli kaikista tehty suomalaisia, joilla oli yhteinen intressi – tuotantoa, vaihtoa, kansantalous ynnä muuta sellaista. Yhteistyö oli käytännössä ollut koko yhteiskuntaevoluution syynä, eikä sitä kannattanut nytkään sivuuttaa, varsinkin kun juuri oli koettu sota, joka Landtmanin mukaan oli merkinnyt pysähdystä yhteiskuntaevoluutiossa.

Kosmopolitismi sai perustelunsa sosiologisesta tiedosta, mutta miten sosiologia saattoi toimia argumenttina keskustelussa kuolemanrangaistuksesta? Kuolemanrangaistus nousi keskusteluun Suomessa rikollisuuden lisääntymisen ja raaistumisen sekä poliittisen ilmapiirin kovenemisen myötä 1920-luvun lopulla ja erityisesti 1930-luvulla. Keskustelu kuolemanrangaistuksesta laajeni eduskuntaan saakka, mutta sitä ei kuitenkaan pantu kertaakaan täytäntöön maailmansotien välisenä rauhanaikana. Yhtenä syynä oli todennäköisesti kuolemanrangaistuksen vastustajien toiminta, mikä osaltaan vaikutti yleisen mielipiteen kääntymiseen kuolemanrangaistusta vastaan.

Landtman oli erityisen huolissaan siitä, että eri foorumeilla tunteet olivat saaneet vallan ja kuolemanrangaistusta vaadittiin ilman, että sitä olisi rangaistusmuotona tarkasteltu tieteellisesti. Landtman tulkitsi kuolemanrangaistuksen vaatijoiden olevan kostonhimoisia, sillä yleensä kuolemanrangaistusta vaadittiin kommunisteille tai muuten epäisänmaallisille. Vaatijoina olivat puolestaan äärinationalismin kannattajat, erityisesti Isänmaallisen kansanliikkeen lähellä olleet. Landtmanin mukaan kiihotetuilta kansanjoukoilta ei pidä ottaa neuvoja silloin, kun säädetään lakeja tai varsinkaan silloin, kun päätetään elämästä ja kuolemasta. Sosiologisen katsantokannan mukaan rangaistus yhteiskunnallisena ilmiönä pohjasi ihmisluonnossa olevaan kostonvaistoon, mutta sivilisoituneessa maailmassa tälle ei enää pitäisi antaa valtaa. Rangaistuksesta päättäminen kuului puolueettomalle oikeusistuimelle.

Landtmanin vaadittua kuolemanrangaistuksen tieteellistä tarkastelua, myös sen kannattajat julkaisivat omia tutkimukseen perustuvia näkemyksiä. Kuolemanrangaistuksen puolustajien vahvin argumentti oli pelotevaikutus, jonka mukaan vakaviin rikoksiin syyllistyneiden tappaminen toimisi pelotteena ja vähentäisi rikollisuutta. Jos kuolemanrangaistus vähentäisi rikollisuutta, toimisi se myös yhteiskuntarauhan eduksi. Tähän argumenttiin liittyen Landtman kääntyi modernia yhteiskuntaa käsitelleiden tilastotieteellisten analyysien puoleen. Suomessa kuolemanrangaistusta ei ollut pantu täytäntöön sitten 1800-luvun alun, ja tilastojen mukaan vakava rikollisuus oli rauhanaikana vähentynyt. Asiaan vaikuttivat siis muut tekijät kuin kovan rankaisemisen tuottama pelote. Väitteet kuolemanrangaistuksen pelotevaikutuksesta eivät siis reilun sadan vuoden tilastojen valossa pitäneet paikkaansa. Kuolemanrangaistuksesta ei siis olisi hyötyä inhimilliselle yhteisöelämälle, suomalaisen yhteiskunnan yhtenäisyydelle. Päinvastoin, valtion suorittama tappaminen voisi jopa heikentää yhtenäisyyttä, keskinäistä solidaarisuutta, ja toimia näin esteenä

Rauhanomaisen kehityksen asialla ollut sosiologi pysyi siten kannassaan ja jatkoi kuolemanrangaistuksen käyttämisen vastustamista. Hänen toimintansa laajeni kirjoittamisen lisäksi ensin toimikuntatyöksi ja lopulta vuonna 1935 Ihmisoikeuksien liiton perustamiseksi. Liitosta muodostui keskeinen osa kuolemanrangaistuksen vastustajien toimintaa.

Kuten todettua, Landtman määritti sosiologian tehtäväksi perustavanlaatuisen tiedon tuottamisen. Pitäessään yleistä ihmisluontoa olennaisena tutkimuksen taustaoletuksena, etsiessään yhteiskunnallisten ilmiöiden ensisijaisia syitä ja pitäessään biologiaa sosiologian tärkeänä aputieteenä ja tukipilarina Landtman asettaa 2010-luvulla elävälle lukijalle suuren haasteen.

Yhteiskunnallinen kysymys ja siihen sisältyvä tematiikka yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja yhteiskuntaluokista ovat edelleen olemassa, kuten myös nationalismin, patriotismin ja kosmopolitismin ympärillä liikkuvat kysymykset, monissa maissa myös kysymys kuolemanrangaistuksesta. Nykyinen yhteiskuntatiede pohtii aikalaisten arkiajattelun tavoin samoja aiheita mutta esittää kysymyksensä toisin. Nykyinen yhteiskuntatieteilijä ei pyri etsimään eriarvoisuuden ensisijaisia syitä, eikä koe ihmisluontoa keskeiseksi taustaoletukseksi ja voi jopa vieroksua biologiaa. Niiden sijaan hän tutkii ihmisten käsityksiä eriarvoisuudesta, luokkaidentiteettiä, joskus jopa tutkijan omia kokemuksia. Mahdollisesti hän tutkii myös yhteiskunnan rakenteita, jotka tuottavat eriarvoisuutta. Hän on sisäistänyt toisen maailmansodan jälkeen viralliseksi näkemykseksi nousseen tulkinnan ihmisestä tyhjänä tauluna, jonka täyttää ympäröivä yhteiskunta. Siten Landtmanin ajattelussa on samaan aikaan ajallemme sekä jotain hyvin tuttua ja ymmärrettävää että jotain hyvin vierasta. Sille on vaikea löytää vertailukohtaa nykyisestä sosiologiasta ja siksi sille on ollut vaikea löytää paikkaa minkään tieteen alan historiasta.

Asiat voivat kuitenkin muuttua. Vuonna 2013 brittiläinen Prospect Magazine listasi aikamme merkittävimpiä ja vaikutusvaltaisimpia intellektuelleja. Kärkipaikan sai evoluutiobiologi Richard Dawkings, hopeaa otti antropologi ja poliitikko Ashraf Ghani ja kolmanneksi tuli evoluutiopsykologi Steven Pinker. Kolmenkymmenen joukossa suurin edustus oli biologeilla ja muilla luonnontieteilijöillä. Myös taloustieteilijöillä oli merkittäviä asemia.

New yorkilainen esseisti Arthur Krystal onkin esittänyt, että se mikä kiinnosti intellektuelleja muutama vuosikymmen sitten, on nykyisin jo passé. Hänen mukaansa vastaavaa listaa 1980-luvulla olisivat kansoittaneet sellaiset nimet kuten Edward Said, Isaiah Berlin ja Hannah Arendt, oppineita humanisteja kaikki. Biologit olisivat sen sijaan loistaneet poissaolollaan. Intellektuaalisen kulttuurin muutosta kuvaava suomalainen vertailukohta Prospectin vuoden 2013 listalle löytyy Helsingin Sanomien keväällä 1989 tekemästä listauksesta Suomen älymystöstä. Kärjen muodostivat Georg Henrik von Wright, Paavo Haavikko, Johannes Salminen ja Esa Saarinen, Arthur Krystalin tulkintaa vahvistaen, korkeasti koulutettuja humanisteja kaikki. Mukana tuolloin oli toki kaksi säröäkin: Erno Paasilinna ja Pentti Linkola.

Ottaen huomioon intellektuaalisen kulttuurin varsin selkeän kehityssuunnan voin helposti yhtyä englantilaisen yhteiskuntatieteen historiaa tutkineiden Chris Renwickin ja Steve Fullerin esittämään näkemykseen siitä, että varhainen biologisesti orientoitunut evolutionistinen yhteiskuntatiede voi olla sitä, mitä tulevaisuuden yhteiskuntatieteilijät katsovat oppiaineensa historiaksi. Vuonna 2017 sosiologian historiaa tutkivana voin tässä yhteydessä esittää kirjoittaneeni palan tulevaisuuden sosiologian historiaa.

Päätän lektioni tähän ennustukseen, aika näyttää kuinka pahasti menin harhaan.