Sota ja 1950-luvun maanalainen kirjallisuus

Kesäkuussa ilmestyneessä kirjassani Suomalaiset sivulliset luen kaunokirjallisia teoksia, joissa sota näyttäytyy nykypäivän uutiskuvastojen tapaan kaksikasvoisena: joko kakofonisena kaaoksena tai poissaolona. Tyyne Saastamoisen romaanissa Vanha portti (1959) sodan ruumiillinen sokki rinnastuu kollaasiin:

”Hän räjähti niin kuin hänellä olisi ollut dynamiittia suussa [– –]. Kun hän oli koonnut pirstaleet, sen mikä [julkisen käymälän] hajusta jäi, sillä sanoja ei hänellä enää ollut, hän jatkoi menoa toisenlaisena kuin äsken”.

1950-luvun modernistinen ja avantgardistinen – Saastamoisen sanoin ”maanalainen” (underground) kirjallisuus – kuvaa harvoin sodan järkytystä suoraan. Käsitellessään sodan tapahtumia tai sen psykologisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia modernistikirjailijat lähestyvät aihetta surrealistisesti vieraannuttaen tai absurdin kautta, pohtien sotaa yhtenä ihmisenä olemisen perustilanteena. Jatkosodan lopputaisteluihin itse osallistuneen Marko Tapion romaanissa Aapo Heiskasen viikatetanssi (1956) sodasta palaava nuori mies luo elämästä selvitäkseen seuralaisen, Abramin, jonka kanssa hän käy filosofis-fantastista vuoropuhelua. Historiallisesti kertautuvana ilmiönä sota kertoo paluusta ”ihmiskunnan lapsuuteen”, kuten Viipurin lapsena menettänyt Eeva-Liisa Manner kirjoittaa uuden kotimaansa Espanjan tilanteesta.

Sodan ja sen todistamisen reaktioita on mahdollista lähestyä eksistentiaalisten eli maailmassa olemista koskevien tunteiden näkökulmasta. Olen kirjassani tutkinut tällaisten vaikeasti sanallistettavien tunnekokemusten kertomista Eeva-Liisa Mannerin, Marko Tapion, Tyyne Saastamoisen, Kerttu-Kaarina Suosalmen ja Lassi Nummen proosassa.

Lukemiani teoksia yhdistää sivulliskertojien ja -henkilöhahmojen läpikäymä eksistentiaalinen muutos – elämän rajatilanteena näyttäytyvä epätoden ja mielettömyyden (absurd) kokemus, joka tuottaa tunteen ajasta ennen ja jälkeen. Albert Camus’n vuonna 1947 suomennettu Sivullinen (L’Étranger, 1942) oli joillekin suomalaiskirjailijoille itsessään sokki, yhtä aikaa vaikuttava ja lamaannuttava esteettinen kokemus. Teoksen ja siitä käydyn keskustelun vaikutus on nähtävissä monessa ajan kotimaisessa teoksessa muiden eksistentialismin tai absurdin klassikkotekstien ohella.

Lääketieteen patologisiksi määrittelemien tilojen ohella eksistentiaalisissa tunteissa on kyse eletyn kokemuksen näkökulmasta arkikokemuksen hajoamisesta, joka voi olla väliaikaista ja ohimenevää. Kuten Ukrainan sodan, COVID19-pandemian tai ilmastokatastrofin kaltaiset poikkeustilat osoittavat, maailma voi muutoksen hetkellä näyttäytyä äkisti kaoottisena ja hallitsemattomana paikkana, myös silloin kun olemassaolo tässä ja nyt ei ole välittömästi uhattuna. Joidenkin kokemus arjesta palaa, toisille arkikokemuksen itsestäänselvyys lakkaa olemasta.

Esteettisissä kokemuksissa ja kirjallisuuden vastaanotossa voi voimakkaimmillaan tapahtua samankaltaista tiedetyn todellisuuden affektiivista uudelleenjärjestymistä, vaikka lukija ei kokemusta välttämättä aina kykenisi sanallistamaan. Kirjassani tarkastelen kerronnallisten keinojen ohella sivulliskertomusten tarinamaailman luomisen keinoja, joita ei tyypillisesti mielletä osaksi kertomusta: tunnelmaa, tekstin sävyä, kieltä ja tyyliä.

Sivullisen tyyppihahmo on 1950-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa monikasvoinen ja ristiriitainen, toisinaan hylkiömäinen hahmo, jonka kapinassa on myös energisoivaa uhmaa yhdenmukaisuuden vaatimusta ja yhteisössä vaiettua väkivaltaa kohtaan. Sivullinen yksilö joutuu joko itse kärsiessään tai muiden kärsimystä todistaessaan pohtimaan suhdettaan ympäröivän yhteisön arvoihin, tunneilmaisun tapoihin ja normeihin.

Tutkimani novellit ja romaanit rakentavat melankolisen tarinamaailman, johon astuessaan lukija joutuu väistämättä kohtaamaan epämukavuutta. Teoksissa kuvataan tunteista vieraantumista tai mykkää, ruumiillista kärsimystä, jonka sanoittaminen jää haparoivaksi tai kesken. Tällaiset kertomukset eivät saaneet osakseen laajaa lukijakuntaa tai arvostelijoiden suosiota, kuten teosten kritiikit ja kirjailijoiden itsensä kirjoittamat kommentaarit vastaanoton tuottamista pettymyksistä osoittavat.

Absurdi (lat. absurdus) kääntyy sanamukaisesti järjenvastaiseksi, kaaokseksi, epäharmoniaksi, riitasoinnuksi ja kakofoniaksi. Absurdin riitasointuisuus voi shokeerata, mutta olla myös humoristista. Parhaimmillaan absurdien tai surrealististen tekstien lukeminen laittaa liikkeelle miellyttäviä itseyden menettämisen kokemuksia, ihmetystä, lumoutumista, uteliasta kiinnostusta tai ärhäkkää vastahankaisuutta. Modernille taiteelle tai lapsen kokemusmaailmalle ominainen mielikuvituksellisuus, tutkiva kokeilu ja nurinkurisuus yhdistyvät nautinnolliseen melankoliaan.

Avartgarden kokeellisemmat teokset voivat kuitenkin herättää myös ärtymystä, typertymistä, lamaannusta tai ikävystymistä. Näin käy erityisesti silloin, kun epämukavaan kertojaan tai henkilöhahmoon samaistuminen tai hänen arvomaailmansa jakaminen käyvät vaikeaksi. Synkkä pilanteko näyttäytyy kaunaisena tai eettisesti vääristyneenä, vaikka saattaa sisältää myös aiheellista yhteiskuntakritiikkiä. Tätä absurdi myös on: naurua väärässä, epäsopivassa kohdassa.

Kirves, Jenni 2008: ”Sota ei ollut elämisen eikä muistamisen arvoista aikaa”. Kirjailijat ja traumaattinen sota. Teoksessa Kirves, Jenni & Näre, Sari (toim.) Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga, 381–423.

Ngai, Sianne 2005: Ugly Feelings. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Ratcliffe, Matthew 2008: Feelings of Being. Phenomenology, Psychiatry and the Sense of Reality. Oxford: Oxford University Press.