Sukelluksia vanhuuteen ja kielenkäyttöön

Saako vanhus-sanaa käyttää? Entä pitääkö vanhoja teititellä? Millaista on vuorovaikutus hoitokodissa?

Vanhuus ja kielenkäyttö -artikkelikokoelma valottaa vanhuuden ja kielenkäytön kysymyksiä eri näkökulmista. Artikkelit tarjoavat tutkimukseen perustuvaa tietoa ikääntymiseen liittyvistä kysymyksistä, esimerkiksi siitä, miten vanhuksia puhutellaan, miten asukkaiden keskinäiset suhteet ilmenevät esimerkiksi pyynnöissä ja miten eri kielet näkyvät hoitokodeissa.

Puhuttelu on asia, johon kiinnitetään usein huomiota sopivaa kielenkäyttöä pohdittaessa, ja ikä vaikuttaa eniten puhuttelumuodon valintaan. Teitittely yhdistetään erityisesti vanhoihin ihmisiin, mutta kirjassa käsitellystä aineistosta selviää, että sekä nuorilla että vanhoilla on asiasta eriäviä mielipiteitä. Osa vanhoista kokee teitittelyn epämiellyttävänä ja etäännyttävänä, osalle taas sinuttelu voi viestiä kunnioituksen puutetta. Voikin pohtia, kuinka yksilölliset toiveet voisi ottaa huomioon jopa asiakaspalvelussa – selvien sääntöjen noudattaminen kun tuntuisi kaikkein helpoimmalta. Näin on myös silloin, kun puhetta täytyy sopeuttaa vastaanottajan mukaan. Jos henkilö ei kuule hyvin tai ei ole selvästi orientoitunut tilanteeseen, hänen kanssaan keskustellessa täytyy käyttää osittain erilaisia keinoja kuin muissa tilanteissa. Tasapainoillaan siis sen suhteen, mikä on sopivaa ja mikä epäonnistunutta mukautusta.

Kirjassa on kolme artikkelia erilaisista instituutioista. Nämä instituutiot ovat myös kielellisesti erilaisia: yhdessä pääasiallinen kieli on ruotsi, toisessa on virallisesti kaksi kieltä, suomi ja ruotsi, ja kolmannessa puolestaan käytetään pääasiassa suomea. Kaksikielisessä instituutiossa kielet voivat olla hyvinkin jakautuneita tilojen ja toiminnan mukaan: eri kielten puhujat viettävät aikaa eri huoneissa. Toisaalta yhteiskunnan kielelliset käytännöt voivat näkyä siinä, kuinka lyhytaikaisesti hoitokodissa oleskelevat suomenruotsalaiset asukkaat pitävät suomea oletusarvoisena kielenä. Asukas voi aloittaa keskustelun suomeksi, koska mieltää ruotsin osaamisen poikkeuksellisena myös tässä, virallisesti ruotsinkielisessä kontekstissa.

Hoivakodeissa risteävät instituution ja kodin ulottuvuudet, vieraus ja tuttuus. Asukkailla on erilaisia kognitiivisia valmiuksia, jotka vaihtelevat päivittäin. Toisinaan muut asukkaat nähdään tuttuina, joille voi suunnata esimerkiksi suorasukaisia kehotuksia ja kieltoja: toista käsketään olemaan hiljaa tai pyynnöstä tarjota kahvia kieltäydytään. Toisaalta tuttavallinenkin avunpyyntö, vaikkapa villatakin riisuminen, voidaan hyväksyä. Usein toisten asukkaiden kanssa käydään pitkiäkin keskusteluja. Joskus taas instituutio ja etäisyys on päällimmäisenä, mikä näkyy siinä, että toiseen suuntaudutaan kuin kehen tahansa vieraaseen julkisella paikalla. Rajanvetoa käydään päivittäisissä kohtaamisissa. Sopivuus määritetään vuorovaikutuksessa kussakin tilanteessa. 

Entä ne nimitykset, kuinka ylipäätään vanhoista pitää puhua? Kategoristen ohjeiden sijaan lukijalle jää pohdittavaa siitä, mitä vanhuus lopulta tarkoittaa ja mitä tarkoittaa, että vaihtelu kuuluu kieleen. Ikä on vain yksi tekijä, joten on huomattava, että vanhuus ja kielenkäyttö kytkeytyvät useisiin muihin taustamuuttujiin. Esimerkiksi mediassa iäkkäät ihmiset näyttäytyvät hoivan kohteina mutta myös aktiivisina väitöskirjantekijöinä tai tärkeänä poliittisena voimana, jolla on vaaleissa valtaa. Erityisesti yksilöllinen vaihtelu on suurta, oltiinpa hoivakodissa tai ei. Vanhuus ja kielenkäyttö -kirjan tavoitteena on purkaa yksipuolista kuvaa vanhuudesta, ja eri artikkelit valottavat yllä esitettyjen lisäksi myös useita muita puolia siitä moninaisuudesta, joka ikään liittyy.