Suomen Kansan Sävelmiä

Tasan 125 vuotta sitten oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri F. W. Rothsten hyvin huolestunut. Kuusi vuotta aiemmin hän oli julkaissut sanomalehdissä suuria ilmoituksia, jotka sisälsivät vetoomuksen suomalaisten kansansävelmien ystäville: lähettäkää Seuralle sävelmiä, Seuralla on aikomus julkaista niitä ”mahdollisuutta myöten täydellinen kokoelma”.

Seuralla oli ennestään parituhatta sävelmää. Uusi teossarja sai nimekseen Suomen Kansan Sävelmiä, ja siinä oli tarkoitus olla kolme osaa: 1) runosävelmät, 2) ”varsinaisten n. s. kansanlaulujen sävelmät” ja 3) ”kansallistanssien sävelmät”. Julkaiseminen aloitettiin toisesta osasta. Sen toimittaminen oli annettu kapellimestari Robert Kajanuksen tehtäväksi, mutta viidessä vuodessa oli ilmestynyt vaivaiset kaksi vihkosta. Nyt oli päästävä ripeästi eteenpäin. Rothsten päätti toimia.

Rothsten pyysi omavaltaisesti apua 25-vuotiaalta säveltäjä-opiskelija Ilmari Krohnilta. Päätöksensä hän hyväksytti vasta jälkeenpäin Seuran kokouksessa. Voi olla, että seuran piirissä aktiivisesti toiminut Krohnin veli, kansanrunoudentutkimuksen dosentti Kaarle Krohn oli antanut vinkin. Ilmari oli jo tunnettu säveltäjä, joka oli opiskellut Leipzigissa 1886‒1890 ja pitänyt sen jälkeen jo kolme omaa sävellyskonserttia Helsingissä, vieläpä Suomen ensimmäiset. Lisäksi hän valmisteli maisterintutkintoa yliopistossa. Rothsten pyysi Krohnia toimittamaan painoon Suomen Kansan Sävelmien kolmannen osan vihkoset, ja ne ilmestyvätkin sitten täsmällisesti ajallaan vihko vuodessa, kaksi parhaassa vuosina 1893‒1897. Ei siis ollut ihme, että Krohnia pyydettiin jatkamaan työtä jonkin toisen osan parissa.

Ilmari Krohn (1867‒1960) oli tunnettu myös innostuksestaan kansansävelmiin. Ensimmäisen keruumatkansa hän oli tehnyt kesällä 1886 Mikkelin seudulle ja julkaissut sovituskokoelman saaliistaan jo seuraavana syksynä. Siitä jäi elämään useita lauluja, niiden joukossa Kreeta Haapasalon Kanteleeni ja Yksi ruusu on kasvanut laaksossa. Sovituskokoelma ei ollut kansan vaan herrasväen valistusta. Esipuheessa Krohn kirjoitti: ”Uskallan lausua toivoni, että nämät kansan suusta lähteneet sävelet hekin puolestaan saattaisivat Suomen sivistynyttä yleisöä yhä enemmän tuntemaan ja rakastamaan kansaansa.”

Kesällä 1890 Ilmari Krohn lähti toiselle keruumatkalleen yhdessä serkkunsa Mikael Nybergin kanssa. Lauantai-iltana, 3. päivänä elokuuta, nuoret ylioppilaat astuivat ulos Viitasaaren rovastinpappilan väentuvasta, jossa olivat laulattaneet pappilan palkollisia, ja kävelivät ilta-auringon valaiseman pihan poikki. Kuistin portailla istui hopeahapsinen suntio Antti Wilén (1810‒1893) Kalannista, rukoilevaisten paikallisia johtomiehiä, ja sanoi: ”Eikö nuoret herrat tahtoisi merkitä muistiin minunkin laulujani?” Wilén löysi siis nuoret nuotintajansa eikä päinvastoin ja veisasi heille yhdessä yössä lähes sata hengellistä kansanlaulua. Ennestään niitä oli arkistossa vain muutama. Uusi laulunlaji oli löytynyt. ”Kesäyö hämärtyi syvään juhlalliseen hiljaisuuteensa, ja meidän kynämme piirtelivät paperille merkkejä, joiden tarkkuutta vanhus suuresti ihmetteli, kun sai heti kuulla oman sävelmänsä meidänkin suustamme”, muisteli Krohn myöhemmin. Yön tunnelmasta kertoo Wilénin tunnetuin sävelmä Nyt ylös, sieluni, nykyisen virsikirjan viimeinen virsi.

Tämän jälkeen Krohn ja Nyberg tovereineen tallensivat veisuuta eri puolilta maata niin runsaasti, että vuosina 1898‒1901 Krohn julkaisi uraauurtavan kokoelman Hengellisiä Sävelmiä, joka sisältää yli tuhat sävelmää. Siitä tuli Suomen Kansan Sävelmien ensimmäinen osa. Helmikuussa 1899 hän väitteli ensimmäisenä musiikintutkimuksen tohtoriksi. Väitöskirja käsitteli hengellisten kansansävelmien laatua ja syntyä. Krohn osoitti, että valtaosa sävelmistä oli kansainvälisiä lainoja, keskieurooppalaisten koraalien muunnelmia. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Keisarilliseen Aleksanterin-Yliopistoon musiikin historian ja teorian dosentiksi. Uusi tieteenala, musiikkitiede, oli tullut suomalaiseen yliopistoon.

Seuraavaksi Krohn kehitti kansainvälisesti merkittävän musiikillisen analyysin, jonka avulla hän järjesti julkaisukuntoon 4 715 maallista kansanlaulua. Sen jälkeen hän laajensi näkökulmaansa kaikille musiikkitieteen alueille. Lisäksi hän loi ainutlaatuisen sävellystuotannon ja toimi viisi vuosikymmentä kirkkomuusikkona.

Krohn kirjoitti muistelmissaan joutuneensa musiikkitieteen alalle ikään kuin vasten tahtoaan. Rothstenilla oli tässä oma, merkittävä ansionsa. Ilman häntä musiikkitieteen tulo suomalaiseen yliopistoon olisi ehkä viivästynyt vuosikymmenillä.

Marraskuussa Ilmari Krohnin syntymästä tuli 150 vuotta.

Juhlan kunniaksi on näyttely Kansalliskirjaston Café Rotundassa 12.1.2018 saakka.

Kansanmusiikintutkimuksen III symposium ”Kansanmusiikki ja satavuotias Suomi” Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa 30.11.‒1.12.2017.