Suomen-sillan rakentajia

Syksyllä 1957 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi suomeksi F. R. Kreutzwaldin Kalevipoegin. Markkinointitekstin mukaan veljeskansamme eepoksella piti oleman kunniapaikka suomalaisen sivistyskodin kirjastossa. Teos oli myös oivallinen lahja ”virolaisille ystäville – missä heitä lieneekin”.

Viron kansalliseepoksen satavuotisjuhlaa vietettiin melankolisissa tunnelmissa, sillä toinen maailmansota oli lyönyt Viron kansan hajalle ja maa oli liitetty osaksi Neuvostoliittoa. Suomalaisten yhteydenpito rajoittui lähinnä Ruotsiin emigroituneisiin virolaisiin.

Kalevipoegin suomentaja, opettaja Helmer Winter (1895–1963) oli perehtynyt eepokseen jo 1920-luvun heimoharrastajana, jolloin hän lehtori-kirjailija Villem Grünthal-Ridalan kanssa oli toimittanut suorasanaisen Kalevipoegin koulukäyttöön. Suomalaisten oppikoulujen viron kielen opetuksen tarpeisiin oli syntynyt myös lukukirja (1936), jonka Winter laati yhdessä suomenvirolaisen Leeni Vesterisen kanssa. Tuohon aikaan Vesterinen johti Helsingissä Suomalaisuuden Liiton ylläpitämää Eesti-toimistoa, joka toimi kulttuuri-instituutin tavoin järjestäen muun muassa kielikursseja ja tutustumismatkoja Viroon.

Kalevipoegin suomennostyö merkitsi Winterille toistakymmentä vuotta kestänyttä rupeamaa, jonka hän aloitti jatkosodan aikana 1943. Esipuheen mukaan kyse oli osaltaan työstä ”veljeskansojen yhteistunnon vahvistamiseksi ja kunniavelan suoritukseksi Eestin kansalle”. Suomentajaa kannustivat vanhat ystävät ja opettajat, kuten juuri Vesterinen sekä professori Lauri Kettunen.

Winter tähdensi Kalevipoegin merkitystä virolaisten kansallisen itsetunnon perustana ja päätti esipuheen optimistiseen sitaattiin: ”Onni olkohon osana / heljän heimomme hyväksi, / kalevaisen kunniaksi / tullessa paremman päivän, / Eestille ikuisen auvon, / uuden aamun auetessa / Eestin maalle mairehelle.”

Koska kyseessä oli eepoksen lyhennetty laitos, mukaan ei tullut ikonista jaksoa, jossa suuri tammi kaadetaan Suomen ja Viron väliseksi sillaksi. Entisiä ja uusia kulttuuriyhteyden rakentajia kuitenkin tarvittiin jälleen kipeästi. Tässä mielessä Winterin suomennos ilmestyi kuin tilauksesta. Suomen ja Neuvosto-Viron väliset suhteet olivat vähitellen avautumassa. Ensimmäiset virolaisdelegaatiot olivat jo päässeet käymään Suomessa ja suomalaiset Virossa. Mukana ollut Leeni Vesterinen kirjoitti vaikutelmistaan Winterille marraskuussa 1956:

”En kysy keneltäkään, mitä ’uskoa’ kukin eestiläinen on. Kaikki ovat minun kansaani. En voi tietää, miten syvältä mikin on punainen. Ryssät sanovat: eestiläiset ovat rediiseja [retiisejä]. Minä olen ystävällinen kaikille, kutsun kahville jokaisen, joka vain tulee, iloitsen jokaisesta askeleesta parempaan Eestissä, tiedän, että kaikki paha ja ruma tapahtuu Moskovan määräyksestä. Ei sille Eestin kommunistit mitään voi.”

Winter oli itseoikeutettu jäsen suomalaisessa kulttuurivaltuuskunnassa, joka kesäkuussa 1958 pääsi kiertomatkalle Viroon. Hänen matkapäiväkirjansa löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta, jonne hänen jälkeläisensä luovuttivat sen Viron-matkoja koskevan keruun yhteydessä 2000-luvun alussa. Suomalaiset pääsivät käymään Tallinnassa, Kohtla-Järvessä, Rakveressa, Pärnussa, Valgassa, Tartossa ja Kreutzwaldin jalanjäljissä myös Võrussa. Winter kiinnitti huomiota siihen, miten sinivalkomustat liput oli korvattu punaisilla, liikekilvet olivat muuttuneet kaksikielisiksi ja valtavia kuvapatsaita oli noussut maaseudullekin. Suomenvirolaiset Eeva Niinivaaran johdolla olivat varustaneet Winterin matkaan tuliaispaketein. Hän vei virolaisille sukkia ja suklaata, mutta häneltä kyseltiin jazznuotteja ja farmakologista kirjallisuutta. Matkallaan Winter näki teatteria ja balettia ja tapasi muun muassa Paul Aristen, Ellen Niitin ja Friedebert Tuglasin. Winteriä haastateltiin yleisradioon, ja kirjailijaliitossa Winter puhui viroksi Suomen ja Viron kirjallisten suhteiden pitkästä perinteestä.

Kesäkuun 1958 Viron-matkalla lämmiteltiin naapuruussuhteita, jotka olivat olleet katkolla parinkymmenen vuoden ajan. Winter hahmotteli virolaisten kanssa uusia valikoimia käännöskirjallisuutta. Kulttuurivaltuuskuntaan kuulunut Työväen Näyttämöiden Liiton toiminnanjohtaja Paavo Salomaa puolestaan neuvotteli yhteyksien avaamisesta teattereiden välillä. Ensimmäiset vastavuoroiset ohjaajavaihdot toteutettiin vuosina 1960–1961, kun Tarton Vanemuine-teatterin Epp Kaidu vieraili Jyväskylän Työväenteatterissa ja ohjasi August Jakobsonin Kummitukset. Vastaavasti Matti Tapio lähti Jyväskylästä työskentelemään Tarttoon ja ohjasi Maria Jotunin Miehen kylkiluun. Tapion vierailu sai Virossa valtavasti huomiota, ja tulevina vuosina hän jatkoi tiivistä ammatillista yhteydenpitoa virolaisten kanssa.

Winter ei ollut enää näkemässä kevään 1965 laajamittaisia esitysvierailuja Tallinnan Draamateatterin ja Helsingin Kansanteatteri–Työväenteatterin (Kaupunginteatterin) välillä. Nämä ulkomaankiertueet pohjustivat perinteisen laivalinjan uudelleen avaamista Helsingin ja Tallinnan välille – siitäkin kulttuurivaltuuskunta oli matkallaan keskustellut. Kesästä 1965 lähtien suomalaisten matkailijoiden paisuva virta vahvisti yhteyksiä virolaisiin, ja kulttuurivaihto sai pysyvän luonteen. Rautaesirippu oli puhkaistu.

Helmer Winterin päiväkirja Viron-matkalta 3.-14.6.1958. Viron matkat 2009–2010 -keruu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto.

Leeni Vesterisen kirje 9.11.1956 Helmer Winterille. Emil ja Leeni Vesterisen arkisto. Tuglas-seuran arkisto.

Kreutzwald, F. R.: Kalevipoeg. Suom. Helmer Winter. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 1957.

Winter, Helmer: Veljeskansan vieraana. Pikahavaintoja Eestin matkalta. Uusikaupunki 1958.