Suomen suuriruhtinaskunnan kolme kohtalon hetkeä

Konferenssin jälkeisellä illallisella Berliinissä kymmenkunta vuotta sitten eksyimme arvuuttelemaan, montako suuriruhtinaskuntaa tunsimme Euroopan historiassa. Mikä niitä yhdisti ja oliko monenkirjavalla suuriruhtinaskuntien joukolla joku syvä yhteinen olemus? Entä millainen kummajainen Suomen suuriruhtinaskunta oli erilaisten herttuakuntien, provinssien, ruhtinaskuntien ja muiden vastaavien valtiollisten yksiköiden joukossa?

Millainen valtiollinen rakennelma se oli verrattuna esimerkiksi Norjaan, joka oli Tanskaan ja Ruotsiin liitetty muinainen kuningaskunta, tai Schleswigin ja Holsteinin herttuakuntiin, jotka vahvemmasta perustuslaillisesta asemasta ja laajemmista kansalaisoikeuksista huolimatta päätyivät osaksi Saksaa ja Tanskaa. Millainen poliittinen järjestelmä suuriruhtinaskunta oli osana eurooppalaista ruhtinasvallan, imperiumien ja kansallisvaltioiden historiaa ja miten tämä asema oli vaikuttanut myöhempään valtion ja kansakunnan muodostukseen. Entä miten aikalaiset olivat tämän kummajaisen käsittäneet ja millaisen jäljen yli kolmesataavuotinen suuriruhtinaskuntahistoria oli jättänyt suomalaiseen poliittiseen ajatteluun.

Suomessa jatkoimme asian penkomista, mutta pohjoismainen vertailukuvio jäi pian taka-alalle, kun tajusimme, kuinka vähän Suomessa löytyi tutkittua tietoa siitä, miten suuriruhtinaskunta-aseman merkitys oli ymmärretty ja mikä oli sen vaikutus aikalaisten käsityksiin valtiosta, politiikasta ja poliittisista rakenteista. Suuriruhtinaskuntastatusta oli tarkasteltu joulukuun kuudennen päivän tähystysaukosta kansallisen valtioyksikön alkiona ja modernin valtion esiasteena. Sen varhainen historia liitettiin lähinnä keskiaikaisten hallitsijoiden tittelinkipeyteen ja keskinäiseen nokitteluun.

Ruotsin kuninkaan omaksuman Suomen suuriruhtinaan tittelin katsottiin uudemmassa tutkimuksessa jääneen vaille suurempaa merkitystä, koska siihen ei liittynyt selvää asemaa Ruotsin hallintojärjestelmässä. Venäjän ajan historioissa suuriruhtinaan asema oli kyllä noteerattu tarkasteltaessa Suomen asemaa keisarikunnan osana ja siitä käytyä oikeustaistelua. Sen sijaan kysymys siitä, millainen suuriruhtinaskunta oli poliittisena järjestelmänä ja miten se muuttui aikojen kuluessa, jäi usein täysin pimentoon. Vastausta vaille jäi, miten aikalaiset ymmärsivät suuriruhtinaskunnan olemuksen ja miten se muokkasi kansalaisten käsityksiä politiikasta ja poliittisista rakenteista. Tämän trivialisoinnin halusimme haastaa lähtiessämme suunnittelemaan uutta projektia, jonka tulokset on nyt julkaistu SKS:n julkaisemassa kirjassa.

Tarkemmin tutkittuna on kyllä helppo ymmärtää, miksi suuriruhtinaskunnan historia on näyttänyt katoavan kerta toisensa jälkeen merkityksettömyyteen. Kärjistäen voimme erottaa kolme tällaista suurta kohtalon hetkeä, jolloin suuriruhtinaskunnan tarina näyttää tulleen tiensä päähän vailla merkitystä myöhemmälle kehitykselle.

Ensimmäinen käännekohta voidaan ajoittaa Suuren Pohjan sodan loppuvaiheeseen, jolloin kuningatar Ulrika Eleonora painostettiin vuonna 1720 luopumaan Suomeen suuriruhtinaan tittelistä. Tuolloin päättyi ajanjakso, joka oli alkanut, kun Juhana kolmas vuonna 1581 oli liittänyt titulatuuriinsa Suomen suuriruhtinaan arvonimen ja symboliseksi vahvistukseksi hakkauttamalla isänsä hautamonumenttiin Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunan. Alun perin operaatiossa oli kyse ennen muuta kilpailevien ruhtinaiden, Juhanan ja Venäjän Iivana neljännen valtapiirijaosta ja keskinäisestä nokittelusta. Suuriruhtinaskunnalle ei annettu erillisasemaa Ruotsin valtakunnan hallinnossa, mutta se muodosti henkilötasolla yhteyden, joka ajan valtioajattelun mukaisesti sitoi yhteen hallitsijan ja hänen Suomenlahden itäpuolella asuvat alamaisensa.

Käytännössä Suomen suuriruhtinaskunta oli läsnä alamaisille suunnatuissa julistuksissa ja se sai ajoittain myös hallinnollisen yksikön piirteitä sota-aikana maata johtamaan nimitettyjen kenraalikuvernöörien muodossa. Vuoden 1634 hallitusmuodossa suuriruhtinaskunta mainitaan eksplisiittisesti myös hallinnollisena rakenteena, Turun hovioikeuden vaikutuspiirinä. Kovin pitkälle tämä perustuslaillinen kirjaus ei vienyt Suomen asemaa territoriaalivaltion alueyksikön suuntaan. Hovioikeuden tehtävänä oli punnita kuninkaan nimissä oikeuden tuomiot. Kuten kenraalikuvernöörit, jotka saattoivat näyttäytyä pikemminkin kuninkaan henkilökohtaisina luottomiehinä kuin modernin aluehallinnon virkamiehinä, myös suuriruhtinaskunnan yhteys hovioikeuteen saattoi korostaa enemmän hallitsijan ja alamaisten suoraa henkilökohtaista suhdetta kuin ajatusta Suomesta modernin keskitetyn valtion hallintojärjestelmän osana.

Samalla kun Suuri Pohjan sota teki lopun Ruotsin suurvalta-asemasta, se näytti päättävän myös Suomen suuriruhtinaskunnan tarinan vanhan ruhtinasvallan perinteen mukaisena hallitsijan ja kansan symbolisena liittona. Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 1721 Suomen suuriruhtinaskunta ja sen alueellinen jako kirjattiin selvin sanoin Uudenkaupungin rauhansopimukseen. Tästä eteenpäin suuriruhtinaskunta miellettiin eurooppalaisilla geopoliittisilla kartoilla uudessa mielessä alueellisena kokonaisuutena, jonka omistuksesta Ruotsi ja Venäjä kilpailivat.

Hattujen sodan ja kustaan sodan aikaan Venäjän keisarinnat Elisabet ja Katariina ruokkivat propagandassaan tätä ajatusta lupailemalla Suomelle erillistä itsehallintoa. Tämän geopoliittisen katsantokannan omaksui myös ruotsalainen upseeristo, joka alkoi epäillä jatkuvien sotien mielekkyyttä, sekä osa suomalaista säätyläistöä, Georg Magnus Sprengtporten etunenässä, joka alkoi uumoilla, olisiko Suomella todellakin turvatumpi tulevaisuus Venäjän yhteydessä.

Geopoliittiset spekulaatiot herättivät Ruotsissa tarpeen korostaa symbolisesti perinteistä suuriruhtinaskunnan muodostamaa yhteyttä Ruotsin kuninkaan ja hänen suomalaisten alamaistensa välillä. Suuriruhtinaskunta olikin edelleen vahvasti läsnä Ruotsin valtiollisissa seremonioissa ja valtakunnan mahtia todistavissa kartoissa ja symboleissa, ja se mainittiin tuon tuosta poliittisissa asiakirjoissa ja valtiopäiväkeskusteluissa.

Samaan aikaan suuriruhtinaskunta sai vanhan ruhtinasvallan tradition rinnalla uutta merkitystä Turun oppineiden ja hallintoeliitin hellimässä taloudellisessa patriotismissa. Heidän tavoitteenaan ei ollut poliittisen itsenäisyyden edistäminen vaan Suomen aseman parantaminen Ruotsin eri osien välisessä kilpailussa. Tässä työssä suuriruhtinaskunta nähtiin uudella tavalla taloudellisten ja sivistyksellisten hankkeiden raamina, ja siihen alettiin liittää ajatus erillisestä kansakunnasta, jonka kaiken puolista edistystä pyrittiin parantamaan.

Tämän uudenlaisen suuriruhtinaskuntakehityksen kohtalon hetki oli vuosien 1808–1809 Suomen sota. Kun Aleksanteri I kesken sodan otti itselleen Suomen suuriruhtinaan tittelin, hänen voitiin katsoa pyrkivän vanhojen ruhtinasvallan periaatteiden mukaisesti luomaan symbolisen suhteen valloittamansa alueen väestöön. Lopullisena tavoitteena saattoi olla sulauttaa maa voittajan oikeudella vähitellen osaksi keisarikuntaa, kuten Venäjän tiedettiin aiemminkin menetelleen.

Aika oli kuitenkin toinen. Aleksanteri joutui punnitsemaan, miten Ranskan vallankumouksen jälkeisessä Euroopassa oli mahdollista saavuttaa toimilleen eurooppalaisten hallitsijoiden hyväksyntä ja uudenlaiseen kansakunta-ajatteluun totutelleen väestön luottamus. Aleksanterin liittolainen Napoleon oli luonut valloittamillaan alueilla suuriruhtinaskuntia, joiden hallinto perustui kirjoitetulle perustuslaille ja väestön poliittiselle osallistumiselle.

Kun Aleksanteri hallitsijanvakuutuksessaan julisti ottaneensa Suomen suuriruhtinaskunnan hallintaansa ja vakuutti noudattavansa maan lakeja ”konstituution mukaan”, hänen voitiin katsoa toimivan Napoleonin tapaan uuden perustuslaillisen valtiokäsityksen mukaisesti. Suomen tarina suuriruhtinaskuntana ei siis ollut välttämättä päättymässä maakunta-asemaan Venäjän keisarikunnassa vaan maalle avautui kokonaan uudenlainen odotushorisontti erityisaseman omaavana kansallisena valtioyksikkönä.

Suuriruhtinaskunnan historia olisi helppo kirjoittaa lineaarisena edistyskertomuksena ruhtinasvallasta kansallisvaltioksi, mutta näin suoraviivaista kehitystä on vaikea verifioida aikalaisten suuriruhtinaskuntaan liittämien käsitysten pohjalta. Päinvastoin suuriruhtinaskuntaa määriteltiin valtioyksikkönä ja kansakuntana mitä moninaisimmin, usein täysin vastakkaisinkin tavoin. Siitä muodostui keskeinen käsite, joka mahdollisti perinteiseen ruhtinasvaltaan nojaavien käsitysten ja kansalliseen itsemääräämiseen perustuvien ajatusten rinnakkaiselon – ja katkeran kamppailun.

Suuriruhtinaskunta ja suuriruhtinaanmaa korostivat sanoina ruhtinaan asemaa ja hänen henkilökohtaista valtapiiriään, ja venäläisessä keskustelussa Suomen asemasta niiden tulkittiin alleviivaavan keisarin itsevaltiutta ja keisarikunnan yhtenäisyyttä. Silti suuriruhtinaskuntakäsitteestä irrottautuminen oli vaikeaa myös maan itsemääräämisoikeuden puolustajille. Olihan hallitsijan kaksoisrooli Venäjän keisarina ja Suomen suuriruhtinaana vahvin maan hallinnollisen erillisaseman tae. Suomessa suuriruhtinaskunnasta ei tullut taantumuksellisen ruhtinasvallan symbolia, vaan myös ne voimat, jotka rakensivat politiikkansa kansalaisten osallistumisen ja demokraattisten oikeuksien varaan sopeutuivat toimimaan sen puitteissa. Tosin suuriruhtinaskunnalle annettiin samalla myös ylen pitkälle meneviä uusia merkityksiä kansalliselle itsemääräämiselle ja jopa parlamentarismille perustuvana poliittisena järjestelmänä.

Suomen suuriruhtinaskunnan kolmas kohtalonhetki koitti vuonna 1917, kun keisarivalta kaatui Venäjällä. Helmikuun vallankumous näyttäytyy helposti kertakaikkisena stoppina kilpaileville päällekkäisten merkityskerrostumien leimaamille suuriruhtinaskuntatulkinnoille, mutta käytännössä se merkitsi pikemminkin alkua niiden avoimelle vastakkainasettelulle. Uudessa tilanteessa sosialidemokraattien johtama senaatti yritti ratkoa pulmallisen suuriruhtinaskuntakysymyksen valtalailla, joka siirsi suuriruhtinaan valtaoikeudet eduskunnalle. Venäjän väliaikainen hallitus taas katsoi itsensä suuriruhtinaan valtaoikeuksien perilliseksi ja hajotti niiden perusteella Suomen eduskunnan ja määräsi uudet vaalit. Vaaleissa voittoisien porvaripuolueiden muodostama senaatti sopeutui tilanteeseen, kunnes bolsevikit kaappasivat Venäjällä vallan. Nyt julistautui vuorostaan senaatti suuriruhtinaan valtaoikeuksien haltijaksi, ja antoi näillä valtuuksilla maan itsenäisyysjulistuksen. Suuriruhtinaan valtaoikeudet eivät siis päättyneet vallankumoukseen vaan antoivat legitimaation Suomen itsenäisyysjulistukselle ja senaatin asemalle maan laillisena hallituksena. Suuriruhtinaskunnan tarina ei tässä mielessä päätynyt vuonna 1917, vaan sen perintö jäi elämään vuoden 1918 kuningasseikkailussa ja se leivottiin myös vuoden 1919 presidenttivaltaisen hallitusmuodon sisään. Suomalaisen poliittisen elämän väitetään usein vieläkin kärsivän ”tsaristisesta mentaliteetista”. Tällaista suoraa jatkuvuutta on vaikea löytää Venäjän ajan suomalaisista valtio- ja politiikkakäsityksistä. Helpommin tunnistettava on yli Suomen historian kohtalon hetkien ulottuva suuriruhtinaan pitkä varjo suomalaisessa politiikassa.