Terveisiä Impivaarasta

Tämän syksyn uutiset kertovat, että peräti joka viides nuori suomalaismies ei suuntaa askeliaan sen enempää kouluun kuin työpaikallekaan. ”Joutilaisuus on lisääntynyt”, otsikot tiesivät pari viikkoa sitten. Hengailupainotteinen elämäntapa johtaa syrjäytymiseen. Elämänhallinta on hukassa. Lukutaito on heikko. Osallistuminen ei kiinnosta.

Tulee mieleen eräs kirjallisuutemme merkkiteos. Sen mukaan eteläisessä Hämeessä lorvi poikasakki, joka vietti huoletonta elämää pitkälle miehuutensa päiviin. ”Niin kului heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maanteillä kiekkoa heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.”

Muistamme poikien vaikeudet. Männistön Venlan kosinta epäonnistui, Toukolan poikien kanssa tuli tappelu, koulu alkoi ahdistaa ja saunakin paloi. Jukolan veljekset olivat varakkaan talon poikia, ja siksi vastoinkäymiset loukkasivat aivan erityisesti heidän kunniaansa. Juhani sanoi sen ääneenkin sen jälkeen, kun Männistön mökin ovi oli paukahtanut kosiomiesten perässä kiinni: ”Miksi hylkäsit minun talonpojan, oikein savitalon pojan, vanhimman pojan?” Loukattu kunnia on monen vihapuheen takana. ”Vihan vinhalla vauhdilla he vaelsivat”, kertoja kuvaa poikien taivalta epäonnisen retken jälkeen. Tieraivo oli lähellä. Jos joku olisi tullut takaa ja pyytänyt antamaan tietä, pojat olisivat ehkä juosseet näin röyhkeän ohittajan kiinni ja kuristaneet vähän. Ainakin jos ohittaja olisi ollut naisihminen.

Toisaalta Jukolan poikien varakkuus merkitsi sitä, että veljeksillä oli maita ja mantuja. Oli esimerkiksi omilla mailla Impivaaran metsäalue, johon saattoi paeta. Sinne pojat muuttivatkin, rauhan kammioon, metsien kohtuun, jossa esivallan koura ei heitä käsittäisi. Impivaaralaisuus on jäänyt elämään kieleen kuvana eristäytymisestä. Nykykielessä se on paha sana, sillä nyt kaikkien kuuluu olla kaikkien kanssa ja mielellään tykätäkin kaikesta ja kaikista. Poliitikot ovat kauhuissaan torjuneet ajatuksen siitä, että olemme ulkopolitiikassa Impivaara-linjalla ja että talouspolitiikassammekin on impivaaralainen sävy. Erityisen vahvasti Impivaarasta varoiteltiin siinä vaiheessa, kun keskustelu maahanmuuttajista kävi kuumana. ”Suomi ei ole mikään Euroopan Impivaara”, sanoivat ne, jotka vaativat suvaitsevampaa pakolaispolitiikkaa.

Kannattaa lukea Kiven romaani loppuun. Kun veljekset vihdoin perustivat omat perheensä, kuka jäikään asumaan Impivaaraan? Kertoja kuvaa Tuomasta: ”Hän oli anteliain kaikista veljeksistä, ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä, kovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta ja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä, jonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän antoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton.”

Mitä impivaaralaisuus lopulta onkaan? Jos sitä katsotaan Impivaaran isännän Tuomaan näkökulmasta, se on komea kehitystarina. Vielä Hiidenkivellä juuri Tuomas oli se, joka olisi ollut valmis heittämään humalaisen Laurin kiveltä härkien eteen kuolemaan. Tarinan lopussa kohtaamme aivan toisenlaisen miehen.

Metsien kohdussa asuminen ei sinänsä kasvattanut sen enempää Tuomasta kuin muitakaan veljeksiä, vaan muutoksen sai aikaan kova työnteko. Kun Viertolalle piti korvata härät, elämälle tuli päämäärä. Yhteisessä aherruksessa kasvoi kyky ymmärtää toista, auttaa heikompaa ja antaa anteeksi. Aleksis Kivi pohjusti hallitusohjelmaa Fanjunkarsissa 1860-luvulla.

Aina ajankohtaista Aleksis Kiveä juhlitaan SKS:n Kivi-matineassa 10.10.2016.